"Nuori mies, elkää piitatko siitä hurjasta, paatuneesta syntisestä!" sanoi pappi välinpitämättömällä äänellä Sven Tröstille. "Hänen hengenvetonsa ovat lasketut, ja hän puhuu kuin riivattu hullu, jolla vielä on käytettävänä kokonainen elämä epäkristilliseen kostoon ja pahoihin töihin."
Stig Antinpojan viekkaan kotikappalaisen ja kirjurin näkeminen oli Sven Tröstille yhtä vastenmielistä kuin haavoittuneen murhapolttajan läsnäolo, ja hän makasi koko yön tuskallisimmassa tilassa, voimatta sulkea silmiään. Sillä hän ei kuullut muuta kuin metsästäjän raivoisasti huutavan palkkaansa ja munkin kylmät kehoitukset parannukseen. Ennen aamunkoittoa vallitsi hiljaisuus sairashuoneessa. Lamppu paloi himmeästi hänen edessään pöydällä rukouskirjan ja muutamien sidetarpeiden välillä. Puolikuollut ketunmetsästäjä näytti olevan väsynyt ja lähellä kuolemaa. Sven Tröst makasi hiljaa silmät auki ja liikkumatta, pitäen tarkasti silmällä kaikkea. Nyt hän näki kauhukseen verisen miehen nousevan puoleksi ylös sängyssään ja ojentavan pitkän käsivartensa lamppua kohti. "Uutta valoa, pelkuri Jonni! Nyt nukkuvat kuningas ja prinssi, nyt ajamme ketun ulos savulla. Nahasta saamme linnoja sekä linnoituksia — nyt sytytän oljet ja lastut." Sen jälkeen hän ojensi lampun suuriin sängynuutimiin, jotka silmänräpäyksessä leimahtivat korkeaan liekkiin. Raivoisasti huutaen syöksyi hän itse palavasta vuoteestaan pudoten kuolleena lattialle, tulen levitessä koko huoneeseen. Sven Tröst ei voinut liikahtaakaan paikaltaan; mutta hän kokosi kaikki voimansa läpitunkevaan huutoon, että tuli oli irti. Pappi heräsi, juosten pelästyneenä ulos sairashuoneesta. Sven Tröst näki ainoastaan savua ja liekkejä ympärillään, turhaan ponnistellen noustakseen ylös. "Palkkani, palkkani!" kuuli hän vielä metsästäjän korahtelevalla äänellä huutavan vieressään ja kaatui itse puolitukehtuneena vuoteelleen. Pian hän tunsi kahden voimakkaan käden tarttuvan itseensä ja hänet kannettiin ulos raittiiseen ilmaan missä tunsi kahden pienen ja lämpöisen käden koskettavan päätänsä. Kun hän taas oli lepäävässä asennossa luuli hän tajuttomassa tilassaan tuntevansa hurmaavan kosketuksen otsassaan, aivan kuin näkymättömän enkelin hengityksen. Tämän havainnon jälkeen katosivat kaikki levottomat ajatukset ja kauhunkuvat hänen sielustaan.
"Agneta!" kuiskasi hän, "pikku rakas suojelusenkeli! Oletko vienyt minut paratiisin ihanuuteen?" Hän ei voinut heikkoudessaan avata silmiään, ja tajunta sekä ymmärrys näyttivät olevan kokonaan poissa. Mutta hän uneksi koko ajan paratiisin autuuksista, sillävälin kun tulet sammutettiin linnassa. Aamun koittaessa haudattiin Henneke Bryden palanut ruumis Björnholmin linnankappelin hautausmaahan, ilman kellonsoittoa ja hautajais-menoja.
KYMMENES LUKU.
Sven Tröstin mielenhäiriö kesti kauan; luultiin sen aiheutuneen hänen päähänsä saamastaan kolauksesta. Haavoittuneen aseenkantajan uni onnellisuudesta, jota hän kuvitteli mielessään salaisimpien toiveidensa mukaisesti, muodostui hänelle nyt kokonaiseksi maailmaksi, missä Agneta neidon kuva sekaantui tuhansiin ihmeellisiin seikkailuihin ja mitä rohkeimpiin jalon ja sankaritöistä rikkaan elämän suunnitelmiin isänmaan pelastukseksi ja kunniaksi. Tätä unitilaa jatkui hyvin kauan, sillävälin kun koko todellinen maailma tuskineen ja suruineen oli kadonnut hänen uinuvalta sieluelämältään.
Kun hän ensikertaa täysissä tajuissaan astui ulos kuumasta sairashuoneesta hengittäen raitista ilmaa, oli hän uneksinut kokonaisen talven ja kesän. Oli taas syksy, ja lehdet olivat kellastuneet harvoissa lehtipuissa Björnholmin lehdossa, aivan samoin kuin silloin kun hän viimeksi katseli Limvuonoa ja vanhaa linnaa kohti. Mutta se oli nyt autio ja tyhjä. Mahtava linnanherra oli poissa Ainoastaan linnanvouti muutamien miesten kanssa oli jälellä linnaa vartijoimassa, ynnä linnankappalainen parin vanhan palkollisen kera. Pitkän unensa kestäessä oli Sven Tröst kuitenkin muutamia kertoja luullut kuulevansa Stig Antinpojan äänen, mutta vielä useimmin luullut saaneensa salaisia käyntejä suojelusenkeliltään, joka hellästi hengitti hänen otsalleen. Silloin tällöin hän oli luullut kuulevansa ihania säveliä, osaksi tutuista lapsuutensa aikuisista kansanlauluista ja aina Agnetan kiehtovan äänen laulamina. Agneta oli nyt ensimäinen, jota hän kysyi, mutta sanottiin hänen olevan vielä luostarikoulussa. Hän kysyi prinssi Ottoa ja mihin tämä oli ryhtynyt maan pelastamiseksi. Vastattiin olkapäiden kohotuksella ja pyydettiin, ettei hän välittäisi siitä; kaikki oli entisellään ja odotettiin yhtä vähän pelastusta prinssi Otolta kuin keltä muultakaan. Nyt vasta hän sai tietää kuinka kauan hän oli ollut sairaana, ja kuulemansa mukaan tuntui hänestä kuin koko Tanskanmaa olisi maannut hänen kerallaan haavoittuneena ja kuolonhorroksissa. Pian hän kuitenkin tunsi itsensä täysin parantuneeksi. Terveyden puna palasi hänen poskilleen ja selvyys hänen ajatuksiinsa ja mielikuviinsa; hän saattoi pyöritellä hevostaan reippaasti ja vilkkaasti kuin ennenkin. Siksipä olikin hän nyt innokas jättämään aution Björnholmin etsiäkseen sukulaisia ja ystäviä, jotka eivät vielä olisi menettäneet vapauden toivoa ja isänmaan vapautuksen suunnitelmia.
Juuri kun hän, aikaisin eräänä aamuna näissä aikeissa, seisoi tallissa yllään matkapuku, ja oli jo satuloinut ja sitonut tavaransa hevosen selkään, astui pitkä Stig Antinpoika kypärissä ja haarniskassa tallin ovelle. Mahtava linnanherra oli palannut kotiin yöllä ja aikoi samana aamuna taas jättää linnan. "Mihinkä niin aikaisin, Sven Tröst?" sanoi hän ankaralla äänellä, näyttäen pitkät kapeat kasvonpa kypärin alta. "Oletko nyt jälleen saanut ymmärryksen ja voimasi tehdäksesi uudelleen hullutuksia?"
"Ah, oletteko vihdoinkin täällä, herra!" huudahti aseenkantaja kiiruhtaen häntä kohti, mutta väistyi hänen ankaraa katsettaan. "Te olette vihainen minulle, mutta taidattepa vihastua yhä enemmän, kun sanon teille, mitä kauan olen ollut estetty lausumalta."
"Se on mahdollista. Mitä se on?"
"Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, ankara herra Stig, minua kohtaan osoittamastanne huolenpidosta", jatkoi Sven Tröst, "ynnä kaikesta mitä olette opettanut minulle jalossa asetaidossa ja kaikissa ritarillisissa kyvyissä. Mutta kun minä jouduin onnettomuuteen tuolla puiston luona, olin matkalla Björnholmiin ainoastaan kiittääkseni teitä kaikesta hyvästä ja antaakseni teidän tietää, etten kauempaa tahdo palvella teitä aseenkantajananne."