Tanskan prinssi Otto

by Bernhard Severin Ingemann

Mistä nämä huhut salaisesta liitosta olivat peräisin, ei Sven Tröst osannut selittää, vaikka hän itse olikin auttanut niiden leviämistä varomattomasti lausumalla arvelunsa suunnitelmista ja liitoista, joista oli saanut aavistuksen. Itsellään ei hänellä ollut kuitenkaan niin huonoja ajatuksia prinssi Otosta, ja hän ryhtyi nyt usein puolustamaan häntä kovaa ja kohtuutonta panettelua vastaan.

Niitä nuoren prinssin ylevyyden, jalouden ja hyvyyden piirteitä, jotka hän itse oli oppinut näkemään, ei hän voinut unohtaa eikä tuomita väärin, ja kuninkaanpoika, jonka miekkaa hän kantoi, oli yhä hänen nuoruudenunelmiensa sankari, joka toisi onnellisemman tulevaisuuden Tanskalle.

Kahtena viime kuukautena nuori urotöitä janoova aseenkantaja oli joutunut aivan kuin tapausten pyörteistä poistemmatuksi ja siirretyksi elämään ja maailmaan, joka osaksi oli ollut hänelle vieras. Tästä osanotosta julkiseen elämään ja maailman suuriin tapahtumiin, joista hän lapsuudessaan oli uneksinut enonsa kotona, kun puhe oli johtunut Tanskan kronikkoihin ja muinaisajan suuriin urotöihin, tästä yksityisen ihmisen elämän virran vuotamisesta suureen kansanelämän valtamereen, — tästä hiljaisen, rajoitetun toveripiirin laajentumisesta kansan yhdistyneiden tai vastakkaisten voimien temmellyspaikaksi, — oli hän kaksi vuotta sitten saanut elävän kuvan ottaessaan osaa sotaretkeen ja taisteluun, joka huolimatta onnettomasta lopustaan, oli hänen elämänsä suurin ja huomattavin tapaus. Mutta hän oli nyt nähnyt kansan hädän ja tarpeen, hän oli seisonut kurjan kuninkaan kuolinvuoteen ja haudan ääressä, ja hän oli saanut käsityksen elämän vakavuudesta, joka hänen yksinäisellä matkallaan yhä enemmän ja enemmän valtasi hänen mielensä, saattaen hänet arvostelemaan ja muistelemaan omaa elämäänsä ja oloansa.

"Lörpöttelijä, hourupää"! huudahti hän muutamia kertoja ääneensä. "Oikein!" — Nämä Stig Antinpojan sanat hänen kaksimielisessä, salaperäisessä kirjeessään kaikuivat alituisesti hänen korvissaan, ei kuitenkaan Stig Antinpojan, vaan ketunmetsästäjän sorahtelevalla ja pilkallisella äänellä. Hänessä oli syntynyt sanomaton viha tätä ihmistä kohtaan, jota yleensä pidettiin Saxköpingin salaliiton päämiehenä, ja veri nousi Sven Tröstille päähän, kuin nuorelle härälle, joka kerta kun se näkee punaisen mekon. "Hän on oikeassa, hänet täytyy hirttää", jatkoi hän. "Lörpöttelijä, hourupäinen minä olen, sietämätön narri, jota ei kukaan voi kärsiä. Tuomitsen ja puhun kaikkea, vaikken vielä ymmärrä mitään. Toisenlaiseksi täytyy muuttua tämän maan, se on totinen tosi, mutta itse täytyy meidän muuttua ja minun myöskin. Mitä auttaa, että kartanoissamme huudamme itsemme käheiksi kuninkaita ja ruhtinaita vastaan, kun itse olemme raukkoja. Mitä auttaisi vaikka prinssit olisivat enkeleitä, kun jokainen käsi ja sormi maassa tahtoo olla oma herransa ja päänsä?"

Tuollaisten mielenpurkausten kestäessä hän ratsasti hitaasti eräänä kauniina syyskuunpäivänä Limvuonon lähellä olevan nummen yli, lähestyen Stig Antinpojan lujaa linnaa Björnholmia. Siellä hän oli viettänyt seitsemän nuoruutensa surutonta vuotta ja sinne veti häntä nyt sydämensä voimakkaasti takaisin. Hän ei enempää tahtonut palvella Stig Antinpoikaa — se oli päätetty; mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa sen hänelle itse ja tahtoi ehkä tavata kerran vielä hänen kauniin keskenkasvuisen tyttärensä. Että käynti enemmän koski tytärtä kuin isää, joka sillävälin oli otettu kotiin luostarikoulusta, sen tunsi hän salaisesti mielessään; sillä hän otti usein matkalla hatun päästään katsoakseen revittyä tunturikyyhkyä, joka oli taitamattomasti kokoonparsittu, näyttäen hänestä huonolta enteeltä. Mitä lähemmäksi hän tuli Björnholmia, sitä hitaammin hän ratsasti ja sitä vakavammaksi tulivat hänen ajatuksensa. Hänestä tuntui, kuin olisi jalon prinssi Oton miekka, joka kalisi hänen sivullaan, soimannut häntä siitä, että hän palasi takaisin kavaltajan, kreivi Gerhardin marskin ja ystävän luo, ikäänkuin tuomaan terveisiä ja vastauksen murhapolttajina, joille hän oli vienyt salaisen kirjeen. Kun hän istui näissä ajatuksissa ja taas oli ottanut hatun käteensä, antaakseen tunturikyyhkyjen ja rakkaiden lapsuusmuistojen hajoittaa epäilyksensä, näki hän kahden ratsumiehen tulevan vastaansa tietä myöten Björnholmista. Aurinko laski tulipunaisena heidän takanaan ruskean nummen ja Limvuonon taakse. Heidän kasvonsa olivat varjossa, mutta toinen näytti olevan pitkä mies, yllään ruskeanpunainen nuttu. "Ketunmetsästäjä", huudahti Sven Tröst varjostaen kädellään auringonloistetta vastaan. "Aivan oikein! se pitkä roisto! ja hän tulee Björnholmista! Hän on nyt siellä saanut palkan ja kiitoksen konnantyöstään." Hetkeäkään epäilemättä paljasti hän ensikerran tositeolla prinssin miekan, iloiten saadessaan vihkiä sen tuon roiston verellä, jota se näytti janoavan. "Vetäkää miekkanne tupesta Henneke Bryde!" huusi hän kovalla äänellä. "Puolusta henkeäsi kurja murhapolttaja! Prinssi Oton miekka tahtoo juoda nyt kurjaa sydänvertasi."

"Ohoh, Stig Antinpojan kirjeenkantaja!" huudahti pitkä punatakki nauraen herjaavasti ja paljasti välinpitämättömästi miekkansa asettuen puolustusasentoon. "Oletko kääntänyt takkisi uuden hovituulen mukaan, lörpöttelijä, ja saanut junkkerin miekan ylvästelläksesi. Seis narri, ja seuraa meitä takaisin Björnholmiin. Voit todistaa, että olet tuonut meille kirjeen ja sanoman kaupoistamme kreivin kanssa; nyt he jättävät meidät, nuo suuret roistot, ja lähettävät hakemaan hornasta kiitosta ja palkintoa. Jos tahdot olla todistajamme, niin tahdomme jakaa kanssasi palkinnon ja kunnian." Pitkä ketunmetsästäjä ei saanut aikaa enempiin ehdotuksiin. Prinssin kultainen miekka reippaan aseenkantajan kädessä suhisi jo hänen korvissaan antaen hänelle iskun kasvoihin. "Kuolema ja helvetti", huusi hän hypähtäen satulassaan. "Paholaisen vehkeitä, Jonni, noiduttu ase. Pistä hänet kuoliaaksi, pelkuri Jonni! Onko tämä toveruutta." Hänen onnistui iskeä Sven Tröstiin haava, mutta sai itse vaarallisemman ja putosi satulastaan. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä tunsi Sven Tröst petollisesti hyökättävän päällensä takaapäin ja hän tunsi tuskallisen piston selässään. "Kurja roisto, miekkailetko kuten salamurhaaja?" huusi hän kääntyen toista metsästyspukuista herraa kohti. Mutta hänen silmissään musteni ja hän kaatui tajuttomana satulastaan korkeaan kanervikkoon, lyöden päänsä mukulakiveen.

Kun Sven Tröst taasen aukaisi silmänsä, ei hän enää maannut kanervakankaalla, vaan suuressa sängyssä, missä hän ei voinut liikahtaakaan tiukkien siteidensä vuoksi. Hän tunsi päänsä raskaaksi kuin kivi, ja kaikki tuntui pyörivän hänen silmissään. Paikka tuntui hänestä tutulta. Hän oli Björnholmissa. Mahtava linnanherra Stig Antinpoika itse seisoi keskellä holvattua huonetta, jakaen käskyjään väelleen. Vastapäätä aseenkantajan vuodetta oli toinen, missä makasi sairas surkeasti valittaen; äänestä ja hurjista kirouksista luuli Sven Tröst voivansa tuntea vihatun vastustajansa, ketunmetsästäjän. Korkea linnanherra kääntyi viekas hymy soikeilla kasvoillaan Sven Tröstin vuodetta kohti, astumatta kuitenkaan askeltakaan häntä lähemmäksi. "Luulenpa, ettet kuole tällä kertaa mieletön", sanoi hän. "Rikkaruoho ei menehdy niin helposti; mutta hänelle tuolla olet sinä antanut kuolinhaavan ja se oli oikein. Hän oli roisto ja tyhmä koira, sitäpaitsi hän teki konnantyön. Viimeisessä olit hänen kaltaisensa." Sen jälkeen poistui hän sairashuoneesta, mistä hän heti oli ajanut pois osanottavan talonväen. Ainoastaan lääketaitoinen pappi, joka oli linnan kotikappalainen, jäi jälelle. Hän kulki hiipivillä kissanaskelilla vuoteelta toiselle kehoittaen sairaita kääntymykseen ja lahjoituksiin kirkolle, ennenkuin armon aika oli kulunut.

Kun Sven Tröst avasi silmänsä, luuli hän huomanneensa läsnäolevien joukossa hienon naisellisen olennon, jonka hän oli nähnyt ainoastaan selkäpuolelta, ja hän toivoi sydämessään, että se olisi ollut kaunis Agneta neito, joka kaksi vuotta sitten oli lähetetty hänen tähtensä luostarikouluun. Kauan makasi hän puolinukuksissa mutisten epäselviä sanoja luullusta näöstään, samalla kuin kaikki hänen muistonsa ja toiveensa varjokuvien tavoin kulkivat hänen sisäisen silmänsä ohi. Näitä hänen haaveitaan keskeyttivät haavoitetun metsästäjän kiroukset ja uhkaukset ja alituisesti toistetut sanat: "Palkkani! antakaa minun palkkani!"

"Tulkaa tajuihinne, Herra Henneke! Katukaa kehnouttanne ja rikostanne!" sanoi hengellinen. "Elkää koskaan pyytäkö palkkaa ja kiitosta pahanteoistanne tässä tai tulevassa elämässä! Kuulittehan, ettei se koskaan ole ollut hurskaan herrani tarkoitus. Mutta teidän elämänne on pian lopussa, herra Henneke. Ette elä enää tätä yötä. Ehkä voisin vielä pelastaa teidän sielunne —"

"Sinä et pelasta kenenkään sielua, munkki. Olet kirjoittanut itsesi valheen esimiehen valtaan", huusi ketunmetsästäjä. "Tunnen korpinkyntesi yhtähyvin kuin kavalien herrojesi tarkoituksen. Palkkani, palkkani, te saatanat! tai" — hän vaikeni uhaten ja hampaitaan kiristäen.