"Prinssin ja hänen neuvostonsa luo, tänne veljestön saliin."
"Vai niin, onko hänellä neuvosto? Sittenpä tahdon nähdä, mihin se kelpaa", mutisi Sven Tröst seuraten kamaripalvelijaa. Hän ei kuitenkaan astunut ilman salaista levottomuutta kynnyksen yli korkeaan saliin. Täällä hän näki prinssin, ympärillään joukko ritareita ja herroja, joiden joukossa hän tunsi marskin ja ritari Ingvar Hjortin ynnä molemmat hengelliset herrat. Rovasti Gerlackin voitonriemuisa ilme ei ennustanut hyvää. Niin kaniikki kuin vanha marskikin näyttivät huolestuneen osanottavaisesti katsovan nuorta uskalikkoa. Levottomat katseet, jotka he kiinnittivät prinssiin, ilmoittivat, että täällä oli varmaan tapahtunut jotakin, mistä he eivät odottaneet hyviä seurauksia. Prinssin vakalla kasvoilla lepäsi pidätetyn harmin ilme. Aseenkantajan astuessa sisään, kääntyi nuori ruhtinas häntä kohti, tarkastaen häntä tutkivalla katseella, mutta vaikeni muutaman hetken ja sanoi sitten tyynesti ja varmasti: "Olen kutsunut sinut tänne, vapaaehtoinen aseenkantajani, kiittääkseni sinua uskollisten miesteni läsnäollessa osoittamastasi reippaudesta ja innosta, kun muutama viikko sitten pelastit minut elävänä palamasta, ja nyt viimeksi saattaessasi lähetystöäni yhtä vaarallisella kuin tärkeällä matkalla. Pidätän itselleni oikeuden, kerran vielä osoittaa sinulle täyden tunnustukseni. Vastaanota nyt siitä todistukseksi tämä kunniamiekka, jota minä itse olen tähän saakka kantanut! Herran palvelija on kerran antanut sen minulle isänmaan vapauttamiseksi ja oikeutetun kuningashuoneen puolustukseksi." Näin sanoen ojensi hän hämmästyneelle aseenkantajalle oman komean kullatulla kahvalla varustetun miekkansa. Sven Tröst näytti ankarasti liikutetulta ja näytti aikovan puhjeta hehkuviin kiitollisuuden sanoihin. "Mutta", keskeytti hänet prinssi vakavana ja melkein tylysti, "tästä hetkestä saakka täytyy meidän erota. Ennen keskiyötä jätät sinä Saxköpingin ja leirini. Minä en tahdo pitää palveluksessani ketään, en edes parastakaan, joka on epäillyt oikeamielisyyttäni ja hyvää tahtoani ja osoittanut olevansa kiukkuinen ja vihamielinen onnetonta isääni kohtaan."
Sven Tröst seisoi hetkisen aivan kuin ukkosen iskemänä pitäen prinssin kunnialahjaa kädessään, ja hänen miehekkäiden jäähyväissanojensa kaikuessa vielä hänen korvissaan ja sydämessään. Hän oli punastunut ja kalvennut melkein samana hetkenä. Kaikkein ristiriitaisimmat tunteet näyttivät taistelevan hänen sydämessään; miekka putosi hänen kädestään, ja hän teki liikkeen kuin aikoisi hän sysätä sen syrjään jalallaan. Mutta silloin hän näki vanhan marski Vendelbon kyynelsilmin katsovan häntä puoleksi ystävällisellä, puoleksi moittivalla katseella ja hän nosti nopeasti miekan lattialta painaen sen kultaisen kahvan huulilleen ja juoksi sitten ulos ovesta kyyneltulvan virratessa pitkin poskia. Katsomatta oikealle tai vasemmalle kulki hän kuin unissakävijä talliin, missä hän löysi hevosensa jo satuloituna. Sillä oli aivan uusi satula loistavin hopeaheloin. Vanha Arvi Smålantilainen ojensi sen hänelle.
"Sinä täällä", huudahti Sven Tröst tointuen. "Mitä tämä merkitsee? Missä on oma satulani?"
"Vanha riippuu tuolla naulassa", vastasi Arvi. "Mutta armollinen herrani on käskenyt minun jättää teille tämän ynnä rahakukkaron, joka riippuu tuossa matkarahoineen. Te olette kyllä nuoren ruhtinaamme suuressa armossa ja suosiossa, huomaan minä, ja se ilahduttaa minua."
"Niin, sanoppas muuta, ukkoseni", vastasi Sven Tröst heittäen rahakukkaron, joka riippui satulannupissa, tallin lattialle. "Hänen suosiotansa en ole kosiskellut, mutta se on kuitenkin hämmästyttänyt minua ja tehnyt minut melkein narriksi. Olin vähällä ratsastaa täältä itkien, mukanani prinssin kunniamiekka ja täysi palkka. No niin, tämä miekka on seuraava minua hautaan; mutta palkkaa ja rahoja en ota vastaan." Senjälkeen hän talutti itse hevosensa tallista. — "Hyvästi vanha Arvi", jatkoi hän hieman liikutettuna ja ojensi vanhukselle kätensä asettaessaan jalkansa kannukselle. "Sinun rouvasi on kai mennyt luostariin, koska näen sinut täällä. Mutta, jos tuot mukanasi ainoastaan kuolemaa ja onnettomuutta, näkisin sinut kuitenkin mieluummin kaljun kreivin linnassa kuin prinssi Oton luona."
"Minun rippi-isäni on sanonut sen olleen vanhan höperön mieleni ennakkoluuloa ja taikauskoa", vastasi vanhus, "ja tahdon uskoa häntä. Hyvän Maunu Birgerinpojan kuvan täytyy seurata minua hautaan, katsokaas, ja jollen voi pitää surua ja onnettomuutta loitolla hänen kynnykseltään kuten kyllä voi tapahtua, niin ei siltä vanhanaikainen uskollisuus ja rakkaus ole sammuneet. Mutta mitä te aijotte, nuori herra? Miksi ylenkatsotte jalon herramme armon ja ruhtinaallisen lahjan."
"Kaikki herrasarmo on minulle vastenmielistä", vastasi aseenkantaja. "Hankkikoon prinssi meille maahan vapauden ja rauhan, jos voi. Armoa voi hän itse tarvita; sen voi jokainen vapaa sielu vastaanottaa vain Herraltamme. Mutta minun mitättömästä palveluksestani annettu helisevä maksu ei tule kuormittamaan hevostani. Sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle juuri niillä sanoilla; hän on tarkoittanut hyvää, enkä minä tahdo loukata häntä. Sano, että kiitän häntä nöyrästi, tai mitä vain haluat. Sinä jäät siis hänen luoksensa, — hyvä! Vartioi nyt uskollisesti ja rakkaudella hänen henkeään kuin olisi hän hurskas mestattu kuninkaanpoikasi. Kuka tietää, pääseekö hän vähemmällä? Minulle hän on osoittanut kunnian ajamalla ovesta ulos. En saa nyt uhrata henkeäni ja vertani hänen puolestaan, tai taistella kruunun ja maan kunniaksi hänen hurskaiden, kauniiden silmiensä alla; sen minä olin kuitenkin luvannut pyhälle Neitsyelle sydämessäni. Hyvästi! Jumala olkoon kanssamme." Sven Tröst kannusti nyt hevostaan ratsastaen ulos Veljeskunnantalosta Saxköpingissä, sekä suuntasi kulkunsa kaupungin itäisestä portista Guldborgin salmelle päin.
* * * * *
Missä vain Saxköpingin hovista karkoitettu aseenkantaja kulki, ei hän kuullut puhuttavan muusta kuin prinssi Otosta, ja mitä maan ja kansan luultiin voivan odottaa häneltä ja hänen varustuksistaan Laalannissa. Själlannissa luultiin jo varmuudella tiedettävän prinssin tehneen salaisen liiton lankonsa Brandenburgin markkreivin ja Saksan keisarin kanssa, jolloin hän ilman säätyjen tietoa ja suostumusta, siis kerrassaan laittomasti ja kelvottomasti, olisi luovuttanut kruunun oikeuden Vironmaahan langollensa, osaksi sisaren puuttuvista myötäjäisistä, osaksi avunlupauksesta Saksasta kreivi Gerhardia vastaan. Muutamat luulivat senlisäksi tietävänsä hänen antaneen langolleen salaisen toivon siitä, että Tanskan kruunu kerran, hänen ja veljensä kuoltua voisi siirtyä markkreivillisen huoneen haltuun. Tämä tuntui kuitenkin liian mahdottomalta, eikä kukaan tahtonut uskoa siihen. Jyllannissa arveltiin sitävastoin prinssin olevan neuvotteluissa sekä kreivi Gerhardin että kreivi Juhanan kanssa, joiden molempien kesken hän aikoi jakaa valtakunnan. Missä vain näihin liikkeellä oleviin huhuihin uskottiin katosi toivo, joka oli kohdistunut prinssi Ottoon. Hänen nuoremmalta veljeltään odotettiin vielä vähemmän; hänen kevytmielisyytensä ja välinpitämättömyytensä olivat tunnetut. Tämä lainvastainen liitto oli muka solmittu hänen suostumuksellaan, sanottiin, ja usein kuultiin lausuttavan, että olisi paljon parempi olla ilman kuningasta, kuin valita uusi Kristoffer hänen pojistaan, jotka jo edeltäpäin möivät kruunun oikeudet voittaakseen sen vieraalla asevoimalla.