He tulivat kukkulalle, jonka tanskalaiset taistelun alussa olivat valloittaneet saksalaisilta. Täällä nähtiin joukko vihollisen ruumiita ja vaikka hirveä näky herätti pakostakin sääliä, puhkesi Sven Tröst kuitenkin ilohuutoon. "Katso, Volle!" huusi hän. "Tässä ovat prinssi ja meidän miehemme hakanneet maahan sadoittain saksalaisia!" Mutta nyt he tulivat paikalle, jossa viimeinen verinen ottelu oli tapahtunut. Tosin näkivät he täällä paljon saksalaisten ruumiita, mutta myös suuria kasoja onnettomia tanskalaisia talonpoikia, veren ympäröiminä ja pudonneiden puukenkiensä ja rikkinäisten maanviljelyskalujensa keskessä. Täällä makasivat uskolliset laalantilaiset kuoliaaksi pistettyinä kaatuneiden hevostensa välissä, joista vielä muutamat liikkuivat. Se oli kaamea näky. Aseenkantajan kehoituksesta veti Musta Sven pitkän metsästyspuukkonsa ja antoi puolikuolleille hevosille armon iskun. Kuolonhiljaisuus vallitsi suurella taistelutantereella. Aseenkantaja ja hänen seuralaisensa ratsastivat hitaasti ja vaieten toiselta ruumiskasalta toiselle, kuulematta muuta ääntä kuin oman raskaan hengityksensä ja hevostensa jalkojen loiskinan soisella ja verisellä niityllä. Toisinaan he luulivat kuitenkin kuulevansa hiljaista voihkinaa, kuin makaisi joku kuoleman kielissä. Siellä ja täällä liikahti vielä joku käsivarsi tai jalka; mutta kun he kiiruhtivat auttamaan onnetonta oli kaikki jo ohi. Musta Sven mutisi, että yhtähyvin pitäisi antaa armonisku puolikuolleille ihmisille kuin heidän hevosilleen. Mutta aseenkantaja varoitti hurjaa ampujaa moittivin katsein ja tämä pisti verisen puukkonsa tuppeen. Oli tuskin luultavaa että haavoittuneiden joukossa oli enää yhtään elävää olentoa, siihen määrin olivat useimmat silvotut. Aseenkantaja sanoi sentähden: "Kumpahan rauhalliset viborgilaiset antaisivat heille kristillisen hautauksen, niin ei Herramme varmaankaan kiellä heiltä autuasta ylösnousemista. Minä olen", jatkoi hän, "nähnyt tänä yönä enemmän kurjuutta, kuin voin unohtaa koko elämäni kuluessa. Prinssi ei ole täällä, muuten olisimme kai nähneet hänen ruumiinsa uskollisten laalantilaistensa seassa. Hänet he ovat kyllä raastaneet mukaansa elävänä tai kuolleena. Mutta mitä näen, eikö tuolla ruumiiden seassa makaa ritari, jolla on valtakunnan lippu?"
"Onko täällä vielä elävää ihmistä?" kuului syvä, heikko ääni kuiskaavan. Se oli vanha uskollinen sotamarski Vendelbo.
"Hän elää!" huudahti aseenkantaja hypäten hevosensa selästä.
"Pelastakaa prinssi, pelastakaa prinssi, maanmies!" pyysi vanha sotaherra. "Segebergiin — Segebergin torniin", kuului tyrannin sana. Näin sanoen kaatui haavoittunut marski verilätäkköön ruumiiden sekaan, jättämättä kuitenkaan kädestään valtakunnanlippua ja hänet vietiin syvästi surkutellen pois taistelupaikalta tielle, joka johti Tapdrupin kylään.
KAHDESTOISTA LUKU.
Vanha uskollinen marski oli kuullut oikein. Segeberg oli määrätty prinssi Oton vankilaksi.
Vanha, vahva Segebergin linna sijaitsi kuin kotkanpesä kalkkivuoren huipulla Traven ja Segebergin sisäjärven välissä, kohoten ylpeästi luostarin ja kaupungin yli. Linna oli yhdeksäntoista vuotta sitten kuulunut kreivi Adolf VI:lle, joka oli kunniata loukkaavasti solvaissut vanhaa ylpeätä ritari Hartvig Reventlovia. Siitä syystä ritari Hartvig itse kreivi Gerhardin avulla hyökkäsi yöllä hänen päällensä ja tappoi hänet linnassaan. Sitten oli kreivi Gerhard ymmärtänyt viekkaasti omistaa linnan ja tiluksen sekä tehnyt ritari Hartvigin linnanpäällikökseen Segebergiin.
Synkkä ritari Hartvig oli, hyökätessään linnan entisen omistajan kimppuun, samassa tilaisuudessa työntänyt miekan oman poikansa rintaan, huolehtien omituisella tavalla hänen kunniastaan. Poika oli nimittäin aseenkantajana murhatun kreivin palveluksessa, ja isä tahtoi ennemmin tappaa hänet kuin antaa nuoren miehen joutua epäiltäväksi osallisuudesta murhaan ja että hän olisi kavaltanut herransa isänsä kostolle. Suoritettuaan tämän kaksinkertaisen ilkityön, jota hän itse kuitenkin piti välttämättömänä uhrina kunnialleen, vanha ritari oli synkässä raskasmielisyydessä erottautunut kaikesta inhimillisestä seurasta. Huolimatta kalvavista omantunnontuskista, joita hänen täytyi tuntea, kun hänellä jokapäivä oli kostonsa ja poikansa murhan tapahtumapaikka silmiensä edessä, tunsi hän kuitenkin, ikäänkuin näkymätön Nemesis olisi vanginnut hänet tähän paikkaan, missä hän yötä päivää kulki kuin kummitus näyttäytyen harvoin kenellekään ihmiselle. Murhattu kreivi Adolf oli häväissyt hänen tyttärensä ja sitten antanut mestata erään hänen veljistään, kun tämä oli uskaltanut moittia hänen konnamaisuuttaan. Kreivi oli sitten lähettänyt verisen pään maljassa veljelle. Ritari Hartvig istui juuri hevosen selässä saadessaan tämän kauhean lahjan. Muutamia veripisaroita putosi hänen kädelleen, jotka hän imi kuin raivokas, ja hän vannoi veljensä veren kautta koston, jonka hän vasta muutamia vuosia myöhemmin saattoi suorittaa. Tässä teossa tuntui hän katuvan sitä, että oli murhannut kreivin alastomana ja suojattomana vuoteessaan; mutta pojan murha oli aivan murtanut hänet.
Toinenkin onneton ihminen asui Segebergin linnassa. Se oli kreivi Gerhardin ylpeä ja rohkea sisar rouva Elisabet, joka veljensä ja oman valtioviisauden uhrina, oli ollut naimisissa kuningas Kristofferin vanhimman pojan, prinssi Eerikin kanssa; prinssi Eerik kantoi jo kuninkaan nimeä, minkä vuoksi Elisabetilla myös oli varma toivo kerran todella tulla Tanskan kuningattareksi. Mutta rauhan rikkoutuessa kreivi Gerhardin ja Kristofferin välillä kolme vuotta sitten, hänen halpamainen puolisonsa oli mitä kehnoimmalla tavalla hyljännyt hänet, saaden pian senjälkeen kuolinhaavansa taistelussa hänen veljeään vastaan Krapper-nummella.
Rouva Elisabet istui yksinään Segebergin linnan naisten salissa viidentenä iltana Tapnummen taistelun jälkeen, josta ei vielä mitään ilmoitusta ollut saapunut linnaan. Hän saattoi hiljaisena iltana kuulla ritari Hartvigin tavallisuutensa mukaan astelevan oudon kumein askelin autiossa ritarisalissa. Ylpeänä ja tyynenä istui Elisabet käsi laihalla poskellaan ja katseli Elben pohjoispuolella olevan niemimaan ja kaikkien Tanskan saarten pergamentista valmistettua karttaa, jonka hänen veljensä kappalainen Rendsborgissa oli piirtänyt. Hänen katseensa oli kääntynyt Pohjoisjyllantiin ja hän mittasi kultaneulalla Segebergin ja Viborgin välimatkan. "Neljä kertaa kymmenen tunnin matka", sanoi hän. "Eikö ratsumies saattaisi ratsastaa sitä viidessä päivässä? Oletko hyljännyt hänet, pyhä neitsyt? Minähän ripustin ihmeitätekevän kuvan hänen kaulaansa ja aina annoit sinä hänelle sen mukana onnen ja voiton." Hän nousi pöydän äärestä mennen huoneen nurkkaan, missä hän polvistui rukous jakkaralle ja luki Ave Marian sinne pystytetyn madonnankuvan ääressä. "Anna suurelle veljelleni mitä minulta kielsit, mahtava taivaankuningatar!" pyysi hän. "Anna minun unohtaa alennukseni ajatellessani hänen korkeuttaan ja valtaansa! Anna kostaa hyljätyn Tanskanmaan puolesta kaikille tanskalaisille ja kurjan Kristofferin jälkeläisille! Amen!" Senjälkeen hän nousi seisomaan ja kulki ylpein, miehekkäin askelin, kädet ristissä rinnalla edestakaisin lattialla. Nyt kuuli hän taas ritarisalista Hartvigin säännöllisten askelten kumean äänen. Hän pysähtyi pitäen kättänsä otsallaan. "Kosto", jatkoi hän matalalla äänellä, "kostoa pyysi myöskin hän tuolla sisällä — hän sai tuntea sen perinpohjin — mutta koska saa hän levon? — Ainoastaan sillä tavallako, te mahtavat siellä ylhäällä, täytätte meidän ylpeät rukouksemme?" Hän vaikeni vaipuen takaisin nojatuoliin pöydän ääreen, missä paloi kaksi vahakynttilää raskaissa hopeajalustoissa. Hän nojasi taas pään käteensä ja tuijotti levitettyyn karttaan. Valo lankesi nyt hänen kasvoilleen, jotka huolimatta kalpeudesta ja syvästi loukatun ylpeyden eittämättömistä jäljistä, olivat säilyttäneet jonkunlaisen nuorekkaan kauneuden, sekä ylhäisen ja hiljaisen voiman ilmeen, näyttäen enemmän miehekkäältä kuin naiselliselta. Tiukasti suljettu suu ja hieman ulkoneva leuka ilmoittivat halveksumista, joka kohtasi koko sitä kansaa, jonka onnetonta isänmaata hän katseli kartalla. Nyt kääri hän piirustuksen kokoon ja otti sen käteensä kuin sotaherransauvan. "Kierrä se kokoon kuin minä tämän kankaan, suuri Gerhard!" huudahti hän. "Se, joka tällä lailla kierittelee taivaita, antoi tämän kansan ja maan sinun käsiisi. Kurita sitä rautavaltikalla! Hävitä tämä kiero suku maan päältä! Silloin olen minä saanut — oi, silloin olen saanut kostaa!"