Elisabet rouvan purkaessa puoliääneen näitä ylpeitä ja hurjia ajatuksia, kuuli hän ritarisalista, josta hän juuri oli kuullut onnettoman ritari Hartvigin askeleet, muutamia syviä valittavia torvensäveliä. Vanha pojanmurhaaja tahtoi näillä sävelillä lieventää rajatonta suruaan, ja hän osasikin mestarillisesti soitella tätä yksinkertaista soittokonetta. Kun öisin kulki kalkkivuoren ohi, jolla synkkä linna sijaitsi, tai purjehti pitkin Trave virtaa linnan korkeiden muurien alla, missä kaikki elämä ja ilo olivat pannaanjulistetut, kuului usein autiosta salista nämät syvät valittavat sävelet. Tuntui kuin linnassa asuisi kirottu henki, joka oli karkoitettu autuaitten asunnoilta, mutta joka oli tuonut sieltä mukanaan soittokoneen, minkä kautta itse toivottomuuden ja epätoivon kaikkein vihlovimmat tuskansäveleet voivat sulautua soinnukkaasti sulavaan surumielisyyteen, sekä rauhan ja sovinnon kaipaukseen, jonka täytyi löytää syvintä vastakaikua jokaisessa syntisessä, katuvassa ihmissielussa. Nämä sävelet eivät tehneet kuitenkaan sellaista vaikutusta kreivi Gerhardin ylpeään sisareen. — "Ikuinen valittaja ja onnettomuuden ennustaja!" huudahti hän suuttuneena ja nousi ylös. "Kuinka kauan kiusataan minua sinun mielettömällä katumuksellasi? Se mies on kurja, joka puolen elämästään on ollut raukkamaisen omantuntonsa orjana."
Rouva Elisabetin naistensali sijaitsi parvekekerroksessa ja oli likellä linnan suurta ritarisalia, josta sen eroitti laudoitettu seinä. Kun hän nyt suuttumuksensa vallassa lausui nämä sanat, näki hän kauhukseen seinän liikahtavan. Tähän asti tuntematon salaovi avautui laudoituksessa ja kuolonkalpea, kuihtunut olento seisoi hänen edessään yllään pyhiinvaeltajan puku. Hänellä oli pitkä harmaa parta, paljaat jalat, ja kädessään metsästystorvi. Se oli onneton ritari Hartvig, joka muulloin ei koskaan näyttäytynyt, sillä hän jakoi joka päivä käskynsä linnan komentajana lukittujen ovien takaa, samoinkuin hän vapaaehtoisessa vankeudessaan vastaan otti tarpeensa ja kaikki häntä koskevat tiedot huoneessa. Paitsi linnanvoutia ei kukaan päässyt hänen huoneisiinsa. Elisabeth oli asunut kolme vuotta linnassa, mutta näki hänet kuitenkin nyt ensikertaa. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kookas, ja kasvonsa olivat ilmehikkäät ja ylpeät, ja syvälle painuneissa haukansilmissä paloi omituinen liekki; mutta hän näytti sankarihaamulta. Koko hänen olennossaan oli jotakin pelottavan kummitusmaista, joka sai rohkean naisen salaisesti vapisemaan. Hurskaasta pyhiinvaeltajan puvusta huolimatta oli hänen kivettyneessä ulkomuodossaan havaittavissa taipumattoman kovuuden ja ankaruuden ilme, joka herätti kauhua. Suorana ja liikkumattomana seisoi hän ovessa heittäen ylhäiseen naiseen synkän ja säkenöivän katseen.
"Jumalani, mitä te tahdotte täältä?" huudahti Elisabet rouva epävarmalla äänellä. — "Oletteko ritari Hartvig? Taikka —" hän vaikeni väistyen taapäin hurjan, peloittavan katseen kauhistamana.
"Taikka hänen kadotettu varjonsa, tahdoitte kai sanoa, rouva Elisabet", tarttui nyt pyhiinvaeltaja syvällä soinnuttomalla äänellä puheeseen. "Oikein, minä se olen, vaikka vielä hengitän ja elän, kuten he sitä nimittävät. Oikean ritari Hartvigin hautasivat he yhdeksäntoista vuotta sitten nuoren kauniin poikansa kanssa tuonne linnan kappeliin." Hän vaikeni ja näytti syvästi liikutetulta. "Ymmärtäkää minua oikein, ylhäinen rouva", lisäsi hän surullisella äänellä. "Nuorukainen vei sieluni ja lisäksi rauhani mukanaan hautaansa; mutta kunnian annoin hänelle mukaan ja onhan kunnia enemmän arvoinen kuin elämä — se on itsestään selvää." Hän kohotti näin sanoen päätään ja suoristautui ylpeästi ja voimakkaasti. "Elkää luulko, että minä olen hullu tai pelkuri raukka", jatkoi hän ääntään korottaen ja samassa astui hän kynnyksen yli melkein uhkaavan näköisenä. "Minä en ollut kenenkään orja paitsi kunnian — millekään toiselle epäjumalalle en ole uhrannut — mutta sille olen uhrannut poikani veren." Viimeisiä sanoja lausuessaan piti hän kättä ryppyisellä otsallaan ja päästi kauhistuttavan äänen, melkein kuin villipeto. Mutta samassa asetti hän metsästystorven suulleen, vapauttaen senkautta tuskansa ihmeellisimpiin säveliin, jotka nurjimmasta raivosta muuttuivat syvimpään suruun sulautuen messu-koraaliksi, ja pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen sisään painuneiden poskiensa uurteita.
"Säästäkää minua läsnäololtanne ja kummalliselta yösoitoltanne", sanoi Elisabet rouva ja astui häntä ylpeästi askeleen lähemmäksi. "Te saatte pian eronne täältä; huomaan, että on jo aika. Missä kreivi Gerhardin sisar on, siellä ei hullun miehen tarvitse vartijoida linnaa."
"Tahtooko nyt tiikeri, jonka minä kasvatin, yksinään hallita veritilusta?" mutisi synkkä pyhiinvaeltaja.
"Jatkakaa kernaasti pyhiinvaelluksianne, ritari Hartvig", sanoi Elisabet rouva tyynen kylmästi. "Tehkää kernaasti katumusmatkoja omassa huoneessanne, mutta antakaa minun olla rauhassa sairaloisilta uniltanne."
"Se ei ole mikään uni, Elisabet rouva", kuiskasi pyhiinvaeltaja astuen taapäin ja viitaten hurjistuneen näköisenä. "Tulkaa niin saatte itse nähdä! — Täällä makuuhuoneessa on lattia musta; mutta se on hyvä — siitä minä iloitsen — siellä vuoti hirviön musta veri — hänen, joka myrkytti valkoisen kyyhkyn ja antoi veljenveren valahtaa kielelleni — Huu siinä oli tulta — siksi tapoin hänet alastomana vuoteessaan — mutta sisällä ritarisalissa, siellä on pahemman näköistä — tahra on siellä punainen; siellä kaatui onneton poikani kunniansa puolesta — näettekö tämän käteni — se on vähän pienempi kuin toinen — se kuihtuu luulen minä. Minä olen kuitenkin tehnyt kolme Jerusalemin matkaa paljain jaloin tämän veritahran vuoksi — mutta tahra on jäljellä ja yhtä punaisena kuin ennenkin." Hän huokasi tuskallisesti, meni pois ja sulki salaoven jälkeensä.
Elisabet rouva soitti ja käski heti palvelijoitaan pönkittämään kiusallisen salaoven, josta kukaan ei ollut tietänyt mitään. Hän jätti hämärän naistenhuoneen ja poistui makuuhuoneeseensa.
Kun hän tornivartijan huudoista lopulta kuuli, että oli keskiyö, niin hän nousi mennäkseen levolle, mutta nyt puhallettiin vastoin tavallisuutta torveen linnanportin ulkopuolella. Se avautui ja joukko ratsastajia soihtuineen ratsasti linnanpihalle. Elisabet rouva meni ikkunan ääreen ja näki soihdunvalossa, miten kalpea nuorukainen nostettiin säkkisatulasta ja vietiin sidottuna vankitorniin. "Prinssi Otto!" puhkesi hän ilohuutoon. "Riemuvoitto! Sinä olet voittanut, mahtava veljeni! Sinä lähetät minulle parhaan todistuksen kostostasi ja onnestamme." Heti senjälkeen astui sisään hänen kamarineitonsa kysyen haluaisiko armollinen rouva vastaanottaa viestin herra veljeltään. Kreivin kamaripalvelija toi tärkeitä uutisia ja erittäin ylhäisen sotavangin.