"Tiedän sen", vastasi Elisabet rouva ylpeästi ja tyynesti. "Antakaa kamaripalvelijan tulla naistenhuoneeseen. Linnanvoudin täytyy kutsua miehet linnantupaan. Näytän nyt teille kaikille, kuka tästä lähtien hallitsee Segebergissä." Näin sanoen hän aukaisi seinäkaapin, ottaen sieltä avoimen kirjeen, josta riippui sinetti punaisessa nauhassa. Niin pian kuin hämmästynyt neito oli toimittanut hallitsijattarensa käskyn, meni Elisabet rouva kirje kädessään naistenhuoneeseen. Täällä seisoi herra yllään kallisarvoinen sopulinnahalla reunustettu viitta ja kädessään töyhdöllä koristettu hattu. Hän oli kreivi Gerhardin uskottu kamaripalvelija, Hans Wittinghof. Hänen tervehdyksensä ja olemuksensa ilmaisivat heti kohteliaan maailmanmiehen, joka oli tottunut hovielämään ja hienoihin tapoihin; mutta hänen lasimaisten silmiensä väsynyt ilme ja veltot kasvonpiirteensä todistivat samalla turmeltunutta nuoruutta ja aistillisten nautintojen liiallisuutta. Hänen röyhkeän rohkea katseensa ja alituinen liehakoitsemisensa tekivät hänen kohteliaan lähentelemisensä epämiellyttäväksi, etenkin nuorille kainoille naisille. Häntä pidettiin viekkaana ja terävänä hovimiehenä. Kreivi Gerhard käytti häntä usein lähettiläänä vieraissa hoveissa ottamaan selvän sekä ystävistä että vihamiehistä. Mahtavan kreivin suosikkina oli hänellä toivo tulla huomattavien maatilojen omistajaksi Jyllannissa ja päästä rikkaan Stig Antinpojan vävypojaksi, kun vielä liian nuori Agneta neiti jättäisi muutaman vuoden kuluttua luostarikoulun.
Vaikka Wittinghofin olento ei erittäin näyttänyt Elisabet rouvaa miellyttävän, vastaanotti hän hänet kuitenkin erinomaisella kunnioituksella, mutta samalla kuitenkin kasvoillaan ylpeä hallitsijan ilme ja ilmeisesti koettaen olla enemmän mahtavan veljensä suunnitelmien ja valtioviisaiden hankkeiden perillä kuin kukaan muu.
"Minä tiedän", keskeytti hän niin pian kuin oli kuullut tärkeimmän kertomuksen Tapnummen taistelusta. "Veljeni on tavallisuuden mukaan voimalla suorittanut hyvin tekemänsä suunnitelman, jonka minä tunnen. Prinssi on meidän vallassamme, ja sotaretki on lopussa. Riippuu nyt voittajasta kuka on kantava Tanskan kruunua. Nimi ei merkitse paljoa. Hänellä on valta; se riittää hänelle. Slesvigin yhdistäminen kreivikuntaan on nyt hänen sydämellään; sen mielisuunnitelmansa hyväksi uhraa hän ehkä liikaa — mutta elkäämme sitä tuomitko. Onko teillä minulle erityinen prinssiä koskeva määräys."
"Niin tärkeätä valtiollista vankia ei herrani pidä missään niin hyvin vartijoituna, kuin siellä missä hänen rohkea ja valtioviisas rouva sisarensa itse on saapuvilla", vastasi herra Wittinghof mielistelevällä äänellä ja kumartaen. "Mielenvikaiseen ritari Hartvigiin hän ei luota, vaan pyytää teidän armoanne ottamaan teille uskotun vallan täällä linnassa, ottaen kuitenkin huomioon kaiken mahdollisen sääliväisyyden sairasta päällysmiestä kohtaan hänen vanhojen palveluksiensa ja kansan arvostelun vuoksi. Minun miellyttäväksi velvollisuudekseni on tullut", jatkoi hän syvään kumartaen "alipäällikkönä totella armollisimman kuningattareni määräyksiä".
"Kaikki on edeltäpäin sovittu, kuten tästä näette", näin sanoen hän näytti tuomaansa asiakirjaa, jonka kreivi Gerhard kuukausi sitten oli varustanut sinetillä. "Tämä astukoon nyt tänä hetkenä voimaan. Pyydän teitä heti, niin kohteliaasti kuin mahdollista, ilmoittamaan ritari Hartvigille tästä veljeni määräyksestä. En tahdo enää useimmin nähdä tuota vanhaa kummallista herraa. Mieluimmin näkisin hänen jättävän linnan ennen auringon nousua — tietysti ei karkoitettuna ja epäsuosiossa eroitettuna, vaan ystävänä, jota ei enempää tahdota vaivata."
"Minä ymmärrän, armollinen rouva", vastasi Wittinghof viekkaasti hymyillen ja vastaanotti asiakirjan. "Mutta eikö olisi sääliväisempää siirtää armollisen tahtonne ilmoitus siksi kunnes päivä koittaa? Sairas herra tarvinnee lepoa. Hän on mielenhäiriössään käskenyt meitä kohtelemaan prinssiä ruhtinaallisena vieraana. Mutta minä olen antanut viedä sotavangin yleiseen vankitorniin, koska se on varmin."
"Olisitte ensin kysynyt siitä minulta, herra Wittinghof. Minä hyväksyn kuitenkin varovaisuutenne. Te vastaatte omalla vapaudellanne siitä, että jokainen paon ajatuskin käy mahdottomaksi. Ritari Hartvigille voitte heti ilmoittaa kaikki. Hän ei kuitenkaan koskaan nuku öisin katumusharjoitustensa ja levottomien haaveidensa tähden. Tahdon itse nähdä ja puhua tärkeän vangin kanssa. Antakaa tuoda prinssi tänne vartion saattamana."
Kamaripalvelija kumarsi ja poistui. Elisabet rouva soitti ja antoi määräyksen, että sali valaistaisiin kirkkaasti. Senjälkeen hän kulki voitonylpeä ilme kasvoillaan pitkin askelin edestakaisin, vähä väliä katsellen ovelle, josta hän odotti nöyryytetyn kuninkaanpojan tulevan sisään.
Vihdoin avautui ovi ja haavoittunut prinssi Otto seisoi kalpeana ja väsyneenä hänen edessään, paksut rautakahleet käsissä ja jaloissa. Linnanvouti, vanginvartija ynnä kaksi tornivahtia saattoivat häntä. Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun ritari Hartvig myöskin astui sisään Wittinghofin seurassa, joka turhaan koetti häntä pidätellä. Vanha herra oli vielä pyhiinvaeltajan puvussaan; hän piti metsästystorvea toisessa ja pitkää vaellussauvaa toisessa kädessään. "Onneton prinssi!" huudahti hän kovalla äänellä, "teidät on raastettu ryöväriluolaan. Tulkaa niin minä näytän teille veren — sekä mustan että punasen — Ja katsokaa tänne, se on tullut tämän pään päälle — ja se on tehnyt minun hiukseni valkoiseksi kuin kalkki." Nyt otti hän pyhiinvaeltajahatun päästään, ja lumivalkoiset hiukset liehuivat kurjasti hänen päänsä ympärillä.
"Viekää mielipuoli ihminen pois täältä!" käski Elisabet rouva. Väki katsahti hämillään vanhaan herraansa ja toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut.