"Se on oikein, siitä minä pidän. Te olette minun väkeäni", sanoi Volle iloisesti. "Jos teitä ei nyt hirtetä prinssin vuoksi, voitte toivoa sen tapahtuvan tulevaisuudessa. Mutta mitä se merkitsee? Jos minä olen uskaltanut sata kertaa elämäni metsän otuksen vuoksi, voinette kai te uskaltaa sen kerran kauniin tytön tähden. Mutta eihän sillä asialla ole kiirettä. Onhan hän vielä lapsi, ja te voitte kernaasti vielä antaa hienon partanne kasvaa puolen tusinaa vuotta, että saisitte pusketuksi sarvet päästänne ja olisitte kyllin talttunut joutuaksenne naisten tohvelin alle."
"Pois tieltä hullu! Tuolta tulee joku" — keskeytti Sven Tröst hänet, ja he juoksivat syrjään, piiloutuen järven rantapensaikkoon. Hengellinen herra lähestyi hitaasti ratsastaen tietä myöten. Kuu valaisi hänen laihan vartalonsa, hän piteli rukousnauhaa kädessään ja mutisi itsekseen.
"Kuolema ja kirous! Kreivin kappalainen Rendsborgista!" kuiskasi Musta Sven. "Minä tunnen hänet siitä pitäen kun istuin tuolla isoäitini kanssa. Hän on hurskas herra sen voitte uskoa; missä hänet näkee, siellä on kuolema ja onnettomuus kulkemassa. Hän ei usko edes noitiin ja mustiin paholaisiin, mutta sai kuitenkin isoäiti raukkani poltetuksi, syystä että hän oli hieman velho, kuten te sanotte, ja sen hän tunnusti rehellisesti. Hänen piti valmistaa minut kuolemaan Rendsborgin hirsimäellä; mutta hän teki sen niin huonosti, että minun täytyi juosta pois päästäkseni matkustamasta hänen kuumaan helvettiinsä. Saattepa nähdä, että hänellä on prinssin salainen kuolemantuomio taskussaan. Minä olen luvannut tehdä hänelle pienet kepposet isoäitini vuoksi. Odottakaa vähän!" Senjälkeen otti Musta Sven esille laskiaisleikeissä käytettävän naamarin, joka esitti sarvipäistä pirua. Sitten kun hän oli asettanut sen päähänsä, juoksi hän esiin kuun valaisemalle tielle ja syöksyi kauheasti mylvien hengellistä herraa kohti. Hevonen pillastui. "Tunnetko minut?" mylvi Musta Sven. "Minä olen kauan odottanut sinua ja herraasi. Minä annan joka yö lämmittää suurta pikipataa teitä varten, mutta miksi ette tule. Onko hänellä useampia ruhtinaita ja kreivejä lahdattavana? Onko sinulla vielä pyhimysverta pestävä hänestä. Noita, jonka sinä viimeksi lähetit minulle, pääsi hyvin pälkähästä; hän lensi valkoisena kyyhkysenä padasta. Mutta minä tarvitsen kaksi mustaa korppia sijaan. Joko hän on lopussa?" — puhkesi Volle ihmeissään puhumaan ja ravisteli kappalaista, joka makasi mykkänä ja suljetuin silmin kuin olisi ollut kuollut. "Hän lienee kai vahvempi hullussa uskossaan, kuin tuntui hänen saarnatessaan teilin alla." "Apua! Apua! Murhaajia!" huusi nyt kappalainen kimakalla äänellä ja avasi silmänsä. Kuultiin kavion kapsetta metsästä, eikä Musta Sven pitänyt enää viisaana jäädä tielle. Hän tyytyi senvuoksi työntämään isoäitinsä tuomarin niin kovasti kalkkikalliota vastaan, että hengellinen herra taittoi pari kylkiluuta. Senjälkeen juoksi metsämies nopeasti pensasten läpi ja antoi Sven Tröstille viittauksen seurata itseään. Hän tunsi niin hyvin kaikki oikotiet ja salaiset polut kalkki vuoren ja Segebergin järven ympärillä, että hän silmänräpäyksen kuluttua oli turvassa. "Minun vanha pakopaikkani", sanoi hän ja heilutti iloisesti hattuaan, "täällä olen kerran vetänyt heitä nenästä kokonaisen viikon". He seisoivat pensaita kasvavan kalkkikivivuoren huipulla, luolien ja vaarallisten rotkojen välissä melkein sen tien yläpuolella, missä kappalainen makasi valittaen ja mistä he tulematta huomatuiksi saattoivat nähdä mitä tapahtui alhaalla, vaaratta tulla takaa-ajetuksi huonosti kuljettavilla salateillä, jotka, veivät tähän turvapaikkaan. Huutavaa kappalaista ympäröi metsästysseurue, joiden seurassa oli kamaripalvelija Wittinghof. Saattoi nähdä, miten he antoivat kantaa hengellisen miehen kalkkivuorta ylös linnaa kohti ja että osa metsästäjiä hajaantui eri suunnille.
"Kirotun tyhmä teko, Volle!" sanoi Sven Tröst suuttuneena. "Sinä olet nyt turmellut koko asiamme liika aikaisella kostonhalullasi. He etsivät nyt koko metsän. Jokainen koetus pelastaa prinssiä käy mahdottomaksi. Kirottua! Olisimmepa edes saaneet käsiimme sen kirotun kamaripalvelijan."
"Vai niin, hyveellinen nuori herrani. Teistä ei teko olisi ollut niinkään tyhmä, jos vain olisimme nutistaneet teidän omaa rakkaan kilpakosijanne. Me emme voi moittia toisiamme mistään, Sven Tröst. Hyvän prinssin vuoksi ei kumpikaan meistä unohda omia pikku riitojaan; se olisikin liiaksi vaadittua kahdelta heikolta ihmislapselta. Jos tahdotte seurata neuvoani, saamme kyllä kamaripalvelijan käsiimme. Mahdollisesti saamme myös prinssin vapaaksi."
"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka se olisi nyt mahdollista, kun sinä olet antanut meidät ilmi kuin raivo härkä."
"Antakaa minun pitää huoli siitä asiasta, nuori herra. Jos vain tahdotte pysyä tässä huomisiltaan, niin saatte kuulla minusta ja ehkä junkkerista myös. Katsokaas, minun koiranvartija-aikoinani oli olemassa kaksi ketunreikää linnaan; luulen ettei toinen niistä ole tukittu, sitä ei koskaan ole kukaan kreivi Adolfin vihamiehistä tuntenut. Nyt kun seisoin tässä paikassa, muistui se vasta mieleeni. Jos tämä tie on vielä jäljellä, kuten minä luulen, tahdon minä pian näyttää teille, mihin musta Sven kelpaa!"
"Minä tahdon seurata mukana", huudahti Sven Tröst hypähtäen ilosta.
"Mutta minä en tahdo teitä mukaani", vastasi metsästäjä matkien hänen hyppäystään. "Tällä kertaa tahdon määrätä itse. Jollen minä palaa, niin voitte te hommata minulle sielumessun ja pitää huolen siitä, että itse pääsette täältä elävänä. Pysykää nyt hiljaa kuin rotta ja nakertakaa juuston kantaa, joka on teidän taskussanne. Paljon kärsivällisyyttä, Sven Tröst!" Näin sanoen juoksi hän alas jyrkkää kalkkivuoren rinnettä, ja aseenkantaja näki hänen hiipivän pensaiden välitse järven rannalla ja katoavan varjoon.
Kärsimätön aseenkantaja ei voinut mukautua jäämään toimettomaksi kokonaiseksi vuorokaudeksi tälle autiolle paikalle. Muutamia silmänräpäyksiä mietittyään asiaa juoksi hänkin alas vuorta ja seurasi salaista polkua, jota myöten hän oli nähnyt mustan Svenin katoavan.