Väkivaltainen hyökkäys puistossa kreivin kappalaisen kimppuun, joka tuli Segebergiin herransa tärkeällä asialla, oli herättänyt suurta huomiota linnassa, ja herra Wittinghof oli Elisabet rouvan kehoituksesta muutamien metsämiesten kera tutkinut koko kalkkivuoren ja kaikki salaiset polut linnan ympärillä, sillävälin kun Elisabet rouva itse hoiti hengellistä herraa ja otti selville hänen tulonsa tarkoituksen. Keskusteltuaan salaisesti sairaan kappalaisen kanssa, antoi hän heti kutsua vanhimman torninvartijan luokseen. Tämä oli hänen veljensä parhaiten maksettuja palvelijoita ja ainoa kreivi Adolfin väestä, joka oli jäänyt linnaan uuden herran palvelukseen.
"Sinun täytyy tuntea maanalainen salakäytävä täällä linnassa", sanoi Elisabet rouva päättävästi, katsoen tutkivasti vanhaan palvelijaan, joka seisoi hänen edessään viekkaine ja ryppyisine kasvoineen ja vastenmielinen, kiero katse ilkeissä silmissään.
"Mikä salakäytävä, armollinen rouva?" kysyi tornin vartija. "Se, jonka kautta ritari Hartvig ankaran herra veljenne kanssa ryömi sisään sinä yönä, jolloin autuas kreivi tapettiin, on aikoja sitten jo täytetty."
"Eikö täällä sitten ole mitään muuta?" kysyi Elisabet ankaran näköisenä. "Katso minua silmiin, mies! Sano totuus, muuten menetät henkesi. Jos aiot pettää meidät, kuten entisen isäntäväkesi, niin erehdyt. Sinä olet puhunut salakäytävästä ritarivankilaan; se täytyy sinun heti näyttää meille, ja se on tänä yönä täytettävä ja kiinni muurattava."
"Vai niin, sitäkö te tarkoitatte, armollinen rouva", vastasi torninvartija näyttäen miettivältä. "Niin se on toinen asia; sitä olen minäkin ajatellut näinä päivinä, vaikka en ole nähnytkään sitä moneen herran vuoteen. Jumala tietää, onko sitä enää edes olemassa. Mutta te olette oikeassa, armollinen rouva, jos jollain on vihiä siitä asiasta niin kelläs muulla kuin minulla, koska olen vanhin talossa. Nyt voi kyllä maksaa vaivan etsiä se käsiin, sillä kun me olemme saaneet tanskalaisen kuninkaanpojan vangiksemme, mahtaa kai löytyä sellaisia, jotka antaisivat kaukaloittain kultaa ja hopeaa, löytääkseen ulos ja sisään sellaiseen myyränreikään. Mutta minä pelkään, häpeä sanoa, että sitä ei löydetä, armollinen rouva."
"Sitä minä en pelkää", vastasi Elisabet rouva ja veti kellonnuorasta, joka vei linnantupaan. "Jollet sinä ennen puoliyötä ole näyttänyt talonmiehille tätä salakäytävää, et sinä näe auringonnousua aamulla; siitä voit olla yhtä varma kuin koko vuoden palkasta, jos käytävä tulee tukituksi."
Nyt astui uusi linnanvouti sisään. Hän sai määräyksen heti seurata torninvartija Kunzia, mukana lyhdyt, kuokat, ja muurausvehkeet. Vartija sanoi: "Minä luulen nyt varmasti muistavani paikan, armollinen rouva. Ettehän te toki Jumalan nimessä luule, että —"
"Hyvä!" keskeytti Elisabet hänet. "Ilmoittakaa heti mitä löydetään, linnanvouti." Hän antoi tälle uskotulle palvelijalleen merkitsevän viittauksen ja lisäsi pari salaista sanaa, jonka jälkeen he lähtivät.
"Mitä minä lupasin, sen hän on saava", puhui Elisabet rouva itsekseen ja meni rukoushuoneeseensa. "Mutta aurinkoa ja kuuta ei hän enää koskaan näe."