"Elkää ivailko, herra eno! Olemmehan jo nähneet mikä seuraa vihan ja väkivallan töitä. Te olette tehnyt miekasta valtikan; mutta juuri tätä rautavaltikkaa vastaan tanskalaiset kapinoivat."
"Senvuoksi heidät rangaistaankin skorpioninhampailla", tiuskasi kreivi katse hurjana. "Tahdotko sinä opettaa minua tätä kansaa tuntemaan. Minä tunsin sen jo ennenkuin sinä synnyit. Heidät voi vain pakottamalla saada kunnioittamaan sitä valtaa, jota he vihaavat. He eivät ole lammaslauman kaltaisia, joita voidaan hallita paimensauvalla. He ovat susia; heidät on teräksellä kesytettävä. Sitten kun minä olen taittanut heiltä hampaat, voit sinä heitä taputella."
"Te aijotte kovakouraisesti tarttua asiaan, herra eno! Mutta oletteko ajatellut —"
"Minä olen ajatellut mitä Tanskan kuningasten olisi pitänyt ajatella jo satavuotta sitten. Jäykkäniskaiset tanskalaiset ovat nujerrettavat. Koko heidän rappiolle joutunut aatelistonsa on juurta jaksain hävitettävä, heidän ryövärilinnansa ovat maan tasalle tasoitettavat. Ennenkuin taas astun jalallani yli Eiderin tahdon nähdä hirsipuussa viimeisenkin kapinapäällikön Jyllannissa, olkoon hän sitten piispa tai ritari. Sen olen luvannut ja vannonut. Näetkö kuormavankkurit tuolla etempänä? Ne ovat täynnä kahleita ja rautoja roskaväkeä varten. Punaiset ajajat ovat oikeuden palvelijoita; heillä on mukanaan kirveet ja nuorat jäykkäniskaisille." Nuo sanat lausuessaan säkenöivät hänen tummat silmänsä; mutta ei ainoakaan piirre hänen oudosti jääkylmillä kasvoillaan värähdellyt. Hän kohotti vain pitkää leukaansa katkeran ylpeästi ja ylenkatseellisesti, mutta vaikeni huulet tiukasti yhteenpuristettuna, ja rautapeitteinen käsi miekankahvalla.
Herttua loi häneen aran ja levottoman katseen. He ratsastivat molemmat vaieten edelleen, pysähtyen vasta niinkutsutun Paalumetsän luona, missä sotapäällikkö aikoi järjestää joukkonsa.
Pensaikossa tien vieressä, suuren suon varrella, minne kuningas Aabelin ruumis luulotellun kummittelun vuoksi oli upotettu, ja missä suuri musta paalu vielä näytti hänen kuuluisan hautauspaikkansa, istui kannolla pari henkilöä, näöltään metsästäjiä, jousipyssyt kädessä ja katselivat jännitetyn tarkkaavasti lähenevää sotajoukkoa. Ne olivat Sven Tröst ja Musta Sven. Molemmat olivat laihtuneet ja näyttivät saaneen kärsiä paljonkin kurjuutta. Vasta kaksi kuukautta sitten olivat he, uskomattoman suurin ponnistuksin, kaivautuneet Segebergin vankitornin alla olevan kalkkivuoren läpi, tehtyään kuuden vuoden ajan joka yö salaa tätä työtä, ja siten he olivat kalliisti saaneet maksaa uskaliaan yrityksensä vapauttaa vangittu prinssi Otto. Mutta tuskin he olivat palanneet Pohjois-Jyllantiin ja ehtineet koota uusia voimia, niin he jo kiihkeällä innolla ottivat osaa kapinaan. Nyt he olivat uskaltautuneet vaaralliselle tiedusteluretkelle melkein Slesvigin portille asti. Sven Tröst oli kasvattanut itselleen pitkät, sotaisat viikset, ja hänen vilkkaille uskalikonkasvoilleen oli ilmestynyt miehekäs piirre, joka sopi hänelle oivallisesti. Hänen silmänsä liekehtivät niinkuin ennenkin ylimielistä rohkeutta ja halua potkia tutkainta vastaan; kuitenkin hän näytti oppineen paremmin hillitsemään itseään, vaikka hän tapansa mukaan enemmin seurasi seikkailuhaluista mieltään ja hetkellisiä mielen johteitaan kuin jotakin varmaa määrättyä elämänsuunnitelmaa. Musta Sven oli kamalan ja pitkäaikaisen vankeutensa kuluessa tullut vielä entistäänkin hurjemmaksi. Silloin tällöin hänellä oli jonkinlaisia mielenvikaisuuden kohtauksia, jolloin hän itse luuli olevansa noita ja kuvitteli oppineensa noitatemppunsa isoäiti-vainaalta, joka taas oli saanut viisautensa kuuluisalta norjalaiselta noidalta Sulla Sukilta. Koko vankeudessa olo-aikansa hän oli antanut mustan tukkansa ja partansa kasvaa, ja hän oli vannonut ettei ajaisi partaansa eikä pesisi kasvojansa ennenkuin oli kostanut vanhan herransa, itsensä ja isoäitinsä puolesta. Hän oli kamalan näköinen repaleisessa metsästäjäpuvussaan, mustat kasvot likaisina ja parta takkuisena, ja hän väitti itse ylpeästi voivansa erikoisten olosuhteiden vallitessa vain itseänsä näyttämällä pelottaa vihollisensa kuoliaaksi. Hän istui nyt nuolipyssy kädessään tuijottaen hurjin katsein lähestyvää suurta sotajoukkoa, mutisten hiljaa Sulla Sukin ja isoäitinsä loihturunoja. "Minä sinkautan itsestäni Gondulin henget", kuiskasi hän puhaltaen. "Yksi purkoon teitä selkään! Toinen rintaan! Kolmas tarttukoon teihin koko maailman kiukku- ja vihakourilla!" Senjälkeen hän sylkäisi kolme kertaa sotajoukkoihin päin. "Kas tuolla tulee kreivi Kaljupää poikakuninkaansa kera, jonka hän tahtoo meille pakottaa", huusi hän ja hypähti ylös. "Jos saisimme hänet näkyviimme ja ampuisimme nuolen hänen kalloonsa, niin säästyisipä monen hyvän juutilaisen omaisuus ja henki."
"Hyi, Volle, ei mitään salamurhaa!" sanoi Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. "Sitä ei salli meidän taivaallinen Isämme eikä Niilo-enokaan siihen suostu."
"Mutta Kaljupää ei kysynyt lupaa taivaan Herralta eikä Niilo-enolta, auttaessaan ritari Hartvigia Segebergissä, ja kuka on nyt luvannut hänen ryöstää ja tappaa Jyllannissa?" mutisi Musta Sven. "Teidän hienojen ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä on niin nurinkurinen. Rakas, nuori herani, minkävuoksi luulette minun teidän kanssanne kaivaneen kuin myyrän koko tuon pitkän ajan, ellen olisi etsinyt vapauttani voidakseni ulospäästyäni sydämen pohjasta lyödä kuoliaaksi viholliseni? Kas, tuolla ratsastaa ritari Hartvig", jatkoi hän viitaten tielle. "Häntä minä melkein säälin — hänen elämänsä on hiuskarvan varassa; sen voi melkein puhaltamalla sammuttaa. Hänellä on mato sydämessä; se jäytää sen viimeistä juurta, välittämättä hänen pitkästä katumusmatkastaan. Mutta tuo katala koira hänen vieressään, hänet minä tahdon nähdä sinisenä ja verisenä ennenkuin tulen iloiseksi."
"Elä koske sormillasi pyssyyn, Volle, ja pidä silmäsi auki!" keskeytti aseenkantaja hänet laskien kätensä hänen nuolipyssylleen. "Miten suurilukuisen luulet heidän olevan?"
"Heitä tulvehtii sieltä kuin Hornan linnanportti olisi aukaistu", mutisi Volle, "eikä siitä milloinkaan tule loppua. Heitä on ainakin kolmekymmentätuhatta roistoa, hevosväki ja jousimiehet yhteenlaskettuina; mutta olkoot heitä vaikka satatuhatta, niin heitä ei kuitenkaan palaa kuin puolet elävinä takaisin, siitä minä uskallan vaikka kaulani. — Kuulkaa, nuori herra, johtuipa oiva tuuma mieleeni, ja siitä olen varma, ettei se ole syntiä. Minä juoksen tielle ja haukun kaljupää kreivin pataluhaksi omassa ja kaikkien rehellisten juutilaisten nimessä."