Tie Slesvigistä Pohjois-Jyllantiin kulkee Hevosvuoren ja Gottorpin linnan ohi. Oli kaunista katsella tuon pitkän, loistavan sotilasrivin astuvan ulos torniportista ja täyttävän kiemurtelevan tien. Ilma oli leuto, mutta yöllä oli jäätynyt. Puut ja pensaat tienvarsilla loistivat kuuraisina kuin timantit auringonpaisteessa, ja iloiset leivoset ennustivat kevään tuloa. Kreivi Gerhard oli herttuan kera ratsastanut hiukan muun seurueen edeltä.
"Katsoppas, Valdemar, tuossa minä räjähytin kuningas Kristofferin vaunut viisitoista vuotta sitten", sanoi kreivi, ylpeän itsetietoisesti. "Sinä päivänä minä puhdistin sinulle tien kuningasvihkiäisiisi Viborgin keräjille. Luuletko sinä minun nyt liian vanhaksi asettamaan teräshansikkaalla kruunua päähäsi?"
"Ei kukaan epäile teidän voimaanne ja onneanne, uljas enoni", vastasi herttua hehkuvin poskin häneen katsomatta. "Mutta minä en ole enää kahdentoistavuotias poika, jonka holhoojansa nostaa valtaistuimelle. Minä sanon teille jo edeltäkäsin, kreivi Gerhard", jatkoi hän kiivaasti ja kiihoittuneen käskevästi. "Vaikka ostaisinkin epävarman kruunun herttuakunnallani, niin ei minulla kuitenkaan ole halua tulla enää toista kertaa varjokuninkaaksi."
"Aivan oikein, se on minunkin mieleeni!" sanoi kreivi kuitenkin säpsähäen ja loi entiseen holhokkiinsa tutkivan katseen. Hän oli työntäissyt auki kypäränsilmikon, ja hänen ankarilla, terävillä kasvoillaan ei voinut huomata minkäänlaista liikutusta, kaikki hänen tarmonsa ja sielunvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt syviin silmänkoloihin, josta viisas läpitunkeva valtijaskatse näytti ylenkatseella silmäilevän koko maailmaa, ja samalla siinä ilmeni terävä viekkauden piirre, mihin yhdistyi varma ylevymmyyden tunne. "Sano minulle suoraan, sisarenpoikani", jatkoi hän välinpitämättömällä äänellä, "mitä olet ruvennut epäröimään? Minun täytyy nauraa sinulle vastustaessasi meidän kulkuamme maasi kautta, vaikka asia oli jo ennakolta sovittu. Ne ovat tuulihatun päähänpistoja, jotka eivät ole minkään arvoisia. Minä suon sinulle anteeksi epäluottamuksesi aikeisiini. Sinunlaiselta nuorukaiselta minä en vaadi syvempää ihmistuntemusta. Katsoppas, laajakantoinen valtioviisas ajatus on minulle enemmän arvoinen kuin kruunu. Holstein ja Slesvig ovat yhdistettävät; siihen uhraan elämäni; mutta — ennenkuin sinä olet kruunattu Tanskassa, en minä vaadi jalanvertaa maata sinun herttuakunnastasi. Sinusta itsestäsi muuten riippuu haluatko tulla mukaan tai ei."
"Minä en tule mukaan", vastasi herttua varmasti. "Tanskassa ei nähdä minua ensi kertaa vihollisjoukon etunenässä. Eno, koko teidän aikeenne tuntuu minusta, uskaliaalta ja epävarmalta. Jos minut nostetaan teidän keihäillänne valtaistuimelle, niin en minä koskaan voita Tanskan kansan sydäntä."
"Kansan sydäntä!" toisti kreivi ja hymyili katkerasti, kasvonilmeensä muuttumatta vähääkään. "Hullutuksia, Valdemar! Toivoisit kai neidonkäsien kantavan itsesi valtaistuimelle? — Jos haluat hallita, niin et saa toivoa mitään muuta. Jos tahdot saavuttaa päämaalisi, et saa milloinkaan epäillä siihen tarvittavien keinojen välttämättömyyttä."
"Entä keisari, saksalaiset ruhtinaat", intti herttua melkein levottomana.
"Antaa heidän neuvotella, minä toimin sillä aikaa, niin saamme nähdä kuka pikemmin tekee päätöksen."
"Eivätkö teistä siis kansan tahto ja rakkaus ole minkään arvoisia?"
"Sotajoukkoni etunenässä minä olen heidän tahtonsa. Kosiskele sinä kapinallisten rakkautta, kunhan minä ensin olen opettanut heidät tottelemaan. — Tiedän kyllä, että hääilot ovat pääsi samentaneet", jatkoi kreivi välinpitämättömästi. "Kunnes se kuume on ohi, en odota sinulta mitään. Mutta eikö prinsessankaan syleily sinulle riitä? Täytyykö kokonaisen kansan heittäytyä kaulaasi senvuoksi, että sinä minun avullani hyväntahtoisesti haluat pidellä valtikkaa heidän ylitsensä?"