"Ketä ovat nuo ylhäiset herrat, jotka ratsastavat Alvesstorpen ja ritari Gotschakin edessä?" kysyi eräs renki alasaksan murteella sysästen naapuriinsa, joka näytti olevan holsteinilainen hevoskauppias.
"Etkö sinä tunne Rendsburgin herroja?" vastasi toinen. "Tuo viheriäpukuinen on ritari Hals, se samanen, joka viime vuonna osti meidän ruskean oriimme. Raudikon selässä istuva sinipukuinen on kreivin kamaripalvelija; hän juuri saa omakseen Jyllannin kauneimman ja rikkaimman neitosen. Jumala häntä varjelkoon siitä miehestä! Konkarin selässä istuu kappalainen, jolta paholainen taittoi kylkiluun. He seuraavat aina meidän kreiviämme yhtä uskollisesti kuin hänen kolme harmaata koiraansa."
"Entä tuo kalpea ritari, joka tuijottaa niin oudosti eteensä — tuo jolla on musta haarniska?"
"Se on vanha Hartvig Reventlo. Hänen ansiostaan on kreivi, se mikä hän nyt on. Ilman häntä olisi kreivi kerjäläismunkki tai olisi kuollut nälkään riihenylisille koirineen, sen olet toki kuullut. — Hm! Eipä ole ihme että vanha herra on noin kalpea", alkoi taas hevoskauppias. "Hän on hiljattain tehnyt vaivaloisen pyhiinvaellusmatkan paljasjaloin. Mutta siitä saakka kun hän löi kreiviä ja nuorta aseenkantajaa Segebergissä, ei hän ole ollut aivan selväpäinen."
"Jeesus Maria? Hänkö löi kuoliaaksi oman poikansa", kuiskasi toinen. "Ei suinkaan hän milloinkaan ole ollut oikein selväpäinen?" Pitkään aikaan ei mies tahtonut saada katsettaan pois mustapukuisesta ritarista, jonka kauheat rikokset ja syvä katumus olivat hänelle hyvinkin tuttuja. Toisten komeasti puettujen ritarien näky poisti kuitenkin sen vaikutuksen, minkä Hartvigin synkkä olento oli tehnyt. "Kas, tuolla tulee ritari Krummendink", huudahti hän. "Ja kas, ritari Lembek ja Struven Rangov ovat myöskin mukana."
Tarkkaavat katselijat, jotka kaikki tunsivat Rendsburgin kreivin ja herttuan merkittävimmät ritarit ja vasallit, mainitsivat monta kuuluisaa nimeä, jotka kuitenkin myöhemmin ovat joutuneet unohduksiin.
Ensimäiset joukko-osastot astuivat jo Pitkänkadun sillan yli korkeata torniporttia kohti, silloin kuin toinen ja kolmas osasto eivät vielä olleet ehtineet tuomiokirkolle ja vanhalle kuninkaan kartanolle Täällä seisoi vielä luostarin esimies munkkiensa ympäröimänä tervehtien ylimyksiä ja antaen sotajoukolle siunauksen retkelle. Kreivi Gerhardin molemmat pojat, kreivi Henrik ja Klaus, johtivat joukon kahta viimeistä osastoa. He olivat molemmat nuoria sotaisia herroja, uljaan ja rohkean näköisiä; mutta voimakas kreivi Henrik, jota myöhemmin kutsuttiin Rauta-Henrikiksi, veti etupäässä yleisen huomion puoleensa. Hän ratsasti pikimustalla ratsulla ja oli samaten kuin isänsä rautapukeissa kiireestä kantapäähän; mutta hänen kypäränsilmikkonsa oli auki, ja hänen ruskettuneet, voimakkaat kasvonsa ilmaisivat nuorekasta rohkeutta ja leimuavaa sotaintoa. Hän oli vieläkin pitempi ja kookkaampi kuin isänsä. Useimpia miellytti hänen ankaran rohkea ilmeensä; mutta katsoen siihen että häneltä vielä puuttui rohkeat urotyöt, oli hänen ylpeytensä jonkinlaista kerskailuhalua ja isänsä käytöksen turhamaista jäljittelyä, mikä ei jäänyt kansanjoukolta huomaamatta. Latinalainen kirkkovirsi, jota hän kuunteli sitä ymmärtämättä, kaikui hänen korvissaan liian vakavalta ja surulliselta. "Me emme ole lähteneet ruumista saattamaan, vaan voittoja ja kunniaa niittämään", sanoi hän ääneen ylimielisesti sille ritarille, joka ratsasti häntä lähinnä, ja käski torvensoittajiensa vaimentamaan munkkien laulun. "Hurskaat herrat saisivat kernaimmin laulaa meille muutamia iloisia juomalauluja", lisäsi hän suuttuneena. "Mutta ne he säästävät refektorioonsa ja salaisiin hartausharjoituksiinsa."
Luostarin esimies viittasi heti munkkeja vaikenemaan. "Te voitte joutua ruumissaattueeseen ennenkuin aavistattekaan, korkea herra", sanoi loukkaantunut esimies kuuluvalla äänellä. "Mutta elämän ja kuoleman Herran tahdosta riippuu miten usein te saatte kuulla isänne kuulun voittolaulun."
Kreivi Henrik tuli äkkiä totiseksi nämä sanat kuultuaan, ja levottomasta kansanjoukosta alkoi kuulua tyytymätöntä mutinaa. Mutta ylinnä kaikuivat käyrätorvien äänet, ja jälkijoukko kulki ilman luostarin vanhimman siunausta Mustanluostarin ohitse.
* * * * *