Sittenkun kuningas Kristoffer oli ikäänkuin ottanut takaisin saamansa kuninkaannimen mukaansa hautaan, oli Tanskan valtaistuin nyt seitsemän vuotta ollut vapaana. Prinssi Oton tappiot Tap-nummella sekä hänen onneton vankeutensa olivat kokonaan lamauttaneet kansan mielialan. Vangittu prinssi oli viety Segebergistä Rendsburgiin, missä hänet vielä pidettiin ankarassa vankeudessa. Valtakunta oli jaettu ja vieraiden panttiherrojen vallassa. Kansan sorrettu tila sekä huhut puheenaolevasta vaihdosta olivat vihdoinkin saaneet tanskalaiset ryhtymään hurjiin, melkein epätoivoisen voimakkaisiin ponnistuksiin. Kansa löi kuoliaaksi muukalaiset veronkantajat missä vain taisi, ja Jyllannissa ritarit anastivat kreivin linnat toisen toisensa jälkeen. Yleisen laittomuuden vallitessa, joka hajoitti Tanskan kansan voimat, ei ollut kuitenkaan minkäänlaista järjestettyä suunnitelmaa kapinassa. Ei ollut enää ainoatakaan päällikköä tai ruhtinasta, johon kansa luottamuksella olisi voinut liittyä. Prinssi Oton suhteen oli kaikki toivo menetetty. Kaikki neuvottelut hänen vapauttamisestaan vankeudesta olivat, huolimatta hänen lankonsa markkreivin, ja keisarin välityksestä, tänä kuutena vuotena olleet turhat, ja hänen nuorempi veljensä oleskeli pakolaisena keisarin hovissa. Slesvigin herttua, joka nyt oli täysi-ikäinen ja täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, toivoi senvuoksi kuuluisan enonsa avulla helposti voivansa voittaa takaisin kruunun, jonka hän lapsena oli menettänyt. Saavuttaakseen tämän päämäärän hän oli taas luvannut pois herttuakuntansa; mutta hän alkoi epäröidä miettiessään miten uskallettua oli tämä kaikkea kansallisoikeutta vastaan sotiva vaihto; ei edes tuo mahtava sotajoukko, jonka hän nyt näki edessään varustautuneena tätä suunnitelmaa toteuttamaan, voinut poistaa hänen epäilyksiään.
Vaikkei kreivi Gerhard enää ollutkaan herttuan laillinen holhooja, oli hänellä kuitenkin vielä suuri vaikutusvalta nuoren herran mieleen, ja hän ohjasi etevämmyydellään melkein jokaista hänen askeltaan. Tämä riippuvaisuuden tunne saattoi hänet jonkinlaiseen nöyryyttävään asemaan; hän oli kuitenkin siksi voimaton, ettei voinut kokonaan riistäytyä irti niistä siteistä, jotka jo varhaisimmasta lapsuudesta olivat kahlehtineet hänet, ja senvuoksi valtasi herttuan usein jonkunlainen tahdoton uhka mahtavaa sukulaistaan kohtaan, vaikkakin hän hyvin käsitti miten tarpeelliset sekä kreivin ystävyys että valta sekä sotapäällikkötaito olivat hänelle. Herttuan itsenäisyyden puute ilmeni selvästi hänen ulkonäössään ja epäröivissä kasvonilmeissään. Se arka katse, jolla hän nyt tervehti slesvigiläisiä alamaisiaan, jotka hän taas aikoi lahjoittaa pois kuningaskunnasta, ilmaisivat heikkoa, levotonta sielua, joka oli ryhtynyt suurempaan yritykseen kuin minkä itse tunsi voivansa toteuttaa, mutta mihin hän kuitenkin tunsi olevansa pakoitettu olosuhteiden painostamana, sekä voimakkaiden sisäisten syiden vaikutuksesta. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja jalopiirteiset; mutta väsähtäneet, vaaleansiniset silmät, ja ohuet keltaiset viikset, samoinkuin kasvojen pehmeä vaihteleva väri eivät suinkaan tehneet häntä sankarin näköiseksi. Hartioillaan ruhtinaallinen purppuraviitta, hatussa liehuva töyhtö, satulapeitteessä Slesvigin siniset leijonat, tällä loistolla ja komeudella hänen olisi pitänyt häikäistä vieressään kulkevan yksinkertaisen sotapäällikön rinnalla, ja kuitenkaan hän ei voinut olla huomaamatta, kaikkien katseitten olevan suunnatut uljaaseen kreiviin, joka oli puettuna rautaan kiireestä kantapäähän. Häntä kansa ihaili voittamattomana sankarina ja Pohjolan suurimpana valtiomiehenä.
"Kas, kas!" sanoi eräs slesvigiläinen porvari jotensakin ääneen toiselle. "Tuossa on mahtava Rendsburgin kreivi. Tuhat tulimmaista! Sepä vasta mies on! Mutta Jumala auttakoon meitä tuosta hänen holhokkinahjuksestaan. Hän ei tule täysi-ikäiseksi vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi."
"Pyhän Andreaksen nimessä, te olette oikeassa!" vastasi toinen. "Jos saisimme vaihtaa tämän poikalapsen suureen rendsburgilaiseen ja vielä kaupanpäälliseksi saisimme Holsteinin, niin tekisimmepä hyvän kaupan. Silloin voisimme antaa Valdemarimme ja kaikki Tanskan kuninkaat paholaisen hoivaan."
"Jos poika on lapsenkruunusta myönyt meidät nahkoinemme päivinemme, niin olisipa paras viheltää hänet kaupungista", huomautti ensimäinen.
Nuoren herttuan kiukustunut katse sai porvarit hetkeksi vaikenemaan, sillä se ilmaisi hänen kuulleen osan heidän puheestaan. Hän vaikeni huulta purren ja väri vaihtui hänen poskillaan.
"Ei, mutta katsokaapas meidän kaunista, nuorta herraamme!" sanoi jokin irvihammas väkijoukosta. "Hän on aivan hienon neitosen näköinen, joka on valmis pyörtymään tanssista."
"Taitaapa siitä tulla hänelle liiankin kuuma tanssi", huomautti toinen.
"Pahus vieköön", murahti kolmas. "Hän jää rauhassa tänne kotiin häitä viettämään."
"Siinä hän tekee viisaasti", jatkoi ensimäinen. "Voihan hänen enonsa sitten asettaa hänet kunniapaikalle Tanskassa, kun tanssi on loppunut. Se mies kyllä pitää hänet lujasti kuninkaan istuimella, vaikka se alkaisikin horjahdella."