"Tuo mies on Segebergin kummitus, herra kreivi", sanoi kamaripalvelija kiihkeänä. "Hän juuri aikoi vapauttaa prinssin vankeudesta ja oli vähällä peloittaa kuoliaaksi teidän rohkean sisarenne."

"Hei, sinä mahtava lahtari", huusi nyt Musta Sven, antaessaan vastustelematta sitoa itsensä. "Lasketko sinä karjasi ennenkuin viet sen lahtauspenkille? Taidat ne helpommin laskea silloin kun sieltä poisjuoksevat."

"Tukkikaa tuon kirotun suu!" käski kamaripalvelija. Mutta vanki jatkoi yhä kovaäänisemmin rohkeasti puhua kreivi Aadolfin salamurhasta Segebergissä sekä kreivi Gerhardin osallisuudesta tähän konnantyöhön.

"Kapula, kapula miehen suuhun!" keskeytti kamaripalvelija hänet. Mutta ei ollut minkäänlaista kapulaa saatavissa, ja Sven alkoi taas puhua. "Kas, kas!" huusi hän viitaten ritari Hartvigiin. "Kaljupään vanha kätyri on loppunsa lähellä; hänen kätensä on kuihtunut; se leikkasi poikki elämänlankansa." Ritari Hartvig putosi siinä samassa tiedotonna satulastaan, ja hänen aseenkantajansa kantoivat hänet nopeasti talonpoikaistupaan, jossa kaikilla tavallisilla keinoilla koetettiin herättää häntä henkiin. Tiedettiin hänen olevan sairaaloisen ja usein kaatumataudin kouristaman; senvuoksi ei tätä sen enemmin ihmetelty. Mutta kaikki, jotka olivat kuulleet vangin sanat ihmettelivät hänen erikoista rohkeuttaan. Kreivi itse ei ollut kuulevinaan mitään, eikä antanut häiritä päälliköntoimiansa. Musta Sven oli jo kahleissa, mutta ei näkynyt siitä välittävän, nauroi vain ääneen. "Katsokaa vain että kahleet kestävät", mutisi hän, "muutoin minä juoksen Haldin ritarien luokse kertomaan miten monta roistoa on joukossanne". "Hän on kapinallisten urkkija, herra kreivi!" ilmoitti Hans Vittinghof. "Meidän ei kai tarvitse laahata häntä mukanamme? Hän tunnustaa sen itse."

"No hirttäkää hänet sitten!" vastasi kreivi välinpitämättömästi, kääntämättä katsettaan sotajoukostaan tai antamatta häiritä itseään laskelmissaan.

"Minä tunnen tuon hullun maankuljeksijan", sanoi ritari Ove Hals, pidellen viheriää vaippaansa aurinkoa vasten. "Hän ei ole aviosta syntynyt eikä kastettu."

"Siis minulla ei ole mitään tekemistä hänen sielunsa autuuden kanssa", sanoi kreivin vino kappalainen, konkarin selässä istuva musta herra "Voitte hirttää hänet ilman muuta."

Wittinghofin viittauksesta oli kaksi punaisista ajajista hypähtänyt alas kärryiltä. Hyvin sukkelasti olivat nämät pyövelit kiinnittäneet nuoran erääseen puuhun maantien vieressä, joka näytti heistä erikoisesti sopivalta hirsipuuksi. Kun kappalainen uudelleen vakuutti, ettei tämä syntinen, joka itse kerran oli hätyyttänyt hänen pyhää persoonaansa, kuulunut senlaisiin rikoksentekijöihin, joiden sielun autuudesta tarvitsisi huolehtia, niin juoksivat pyövelit esiin ja tarttuivat saaliiseensa. Nyökäyttäessään kappalaiselle ja Wittinghoffille hymyili Musta Sven ivallisesti ja loi merkitsevän katseen ritari Ove Halsiin. "Ajatelkaa vain omia sielujanne, jos teillä on sellaista. Te kolme jalosukuista lahtarirenkiä!" huusi hän kovalla äänellä. "Niin paljon minä kuitenkin olen oppinut isoäidiltäni, että voin sanoa teille miten kauan saatte ilmaa ahmia. Kun tarkasti katson soikeita kasvojanne, niin sanonpa ettei yksikään teistä kolmesta näe metsän vihertävän tänä vuonna. Kun se puu viheriöitsee, jonka te olette aikoneet minun hirsipuukseni, mätänevät teidän kuivettuneet ruumiinne ruskean kanervikon alla."

Nämä onnettomuutta uhkaavat sanat kuultuaan kävi kreivi Gerhard äkkiä tarkkaavaiseksi. Hän ratsasti aivan vangin viereen, jonka kaulaan jo nuoraa kiinnitettiin. "Odottakaa hiukan!" sanoi hän pyöveleille ja silmäili Mustaa Sveniä terävin katsein. "Häntä ei hirtetä ennenkuin metsä on vihreä; mutta tuo puu ei milloinkaan viheriöitse. Miehet, hakatkaa se maahan."

Niinpian kun Musta Sven huomasi vapautuneensa nuorasta ja kuuli hakattavan sitä puuta, johon hänet piti hirtettämän, hymyili hän riemuitsevan näköisenä ja mutisi: "Hohoh, silloin kun juutilaiset korpit illastavat teidän ruumiillanne työntää se kuitenkin vielä vesoja."