Kreivi ei kuullut näitä sanoja, mutta kappalaisen ja kamaripalvelijan kalpeilla kasvoilla oli huolestunut ilme. "Jos olet minun uskollisille miehilleni ennustanut sellaisen äkkikuoleman, niin et kai luvanne minulle paljoakaan parempaa kohtaloa?" kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi, mutta katsellen tarkkaavasti ennustajaa.
"Muistakaa kelloja, tiedätte mitä tarkoitan, ja mitä isoäitini lupasi teille roviollaan!" huusi uhmaileva mies kostosta säihkyvin silmin. "Minä lupaan teille juuri yhtä monta päivää murhataksenne, kuin ritari Hartvigilla on hengenvetoja jälellä ja teillä itsellänne on hiuksia päälaellanne, jalosukuinen herra. Voittehan aina olla varma siitä, että teidän hiuskarvanne ovat lasketut."
Tuo kulunut pilapuhe kreivin tunnetusta kaljupäisyydestä sai yhden ja toisen salaa hymyilemään, mutta Mustalle Svenille antoi väkevä ritari Ove Hals siitä aimo miekan iskun selkään, toisten silmäillessä levottomina herraansa. Kreivi itse rähähti kamalaan ivanauruun. "Joutuun järjestykseen!" käski hän. "Sitokaa tuo typerä maankiertäjä pyövelikärryihin kiinni. — Kappalainen, pitäkää huoli Hartvigistä, — me tunnemme hänen heikkoutensa."
"Kuulkaa, nyt hän kutsuu poikaansa ja vetää viimeisen henkäyksensä", huusi Musta Sven pyövelien raahatessa häntä kärryjen luo. Ennenkuin vielä oltiin järjestäydytty jatkamaan matkaa, hyökkäsi yksi ritari Hartvigin aseenkantajista talonpoikaistuvasta ilmoittamaan kreiville ritarin vetäneen viimeisen henkäyksen. Kreivi Gerhard kohotti käden kasvoilleen peittääkseen valtavan mielenliikutuksen. "Eteenpäin!" huusi hän kovalla äänellä ja sulki nopeasti kypäränsilmikkonsa. "Kuolkoon se, jolla ei ole voimia minua seurata."
Ennenkuin sotajoukko ehti Gottorpin linnaan, nelisti nopea ratsumies irtohevonen jälessään kuningas Aabelin haudan viereisestä pensaikosta ulos ja katosi eräälle sivutielle.
"Taaskin uhkarohkea urkkija, herra kreivi!" huudahti kamaripalvelija. "Lähetänkö häntä takaa-ajamaan?"
Kreivi ei kuunnellut häntä. Hän katseli mietteissään talonpoikaistaloon päin, mistä kannettiin ritari Hartvigin ruumista, ja pyövelinkärryjä, missä Musta Sven riemuiten nauroi kahleissaan. "Ensimäinen viheriä lehti metsässä on hänen kuolemantuomionsa", mutisi synkeä sotapäällikkö. "Vaikka hän yhdellä sanallaan puhalsikin tuon haaveilijan hengen sammuksiin, niin ei kuitenkaan kukaan minun kulkuani pysäytä. Niitä kelloja minä tahdon kuunnella ilveilijän puheista välittämättä."
Kamaripalvelija uudisti kysymyksensä oliko pakolaista ajettava takaa, viitaten tomupilveen, joka kaukana peitti hänet.
"Ei!" vastasi kreivi. "Olkoon hän kuolon enkeli, joka minun tuloani ilmoittaa. Se pelko, joka antoi hänelle siivet, seuratkoon hänen kintereillään."
Kun kreivi ja Slesvigin herttua nyt lähestyivät Gottorpin linnaa, näkivät he avoimesta linnanportista joukon komeasti satuloituja hevosia, muukalaisia palvelijoita, puvuissa vaakunamerkit.