"He ovat siellä", huudahti nuori herttua sydämellisen iloisena. "Minun lankoni herttua on jo saapunut sisarensa kanssa. En voi seurata teitä edemmäksi, kreivi Gerhard. Ettekö halua itse tulla heitä tervehtimään?"
"Moisen ritarikohteliaisuuden vuoksi en voi pysäyttää kokonaista sotajoukkoa", vastasi kreivi kylmästi. — "Anteeksi, herttua. Sillaikaa kun sinä, Valdemar, vietät häitäsi, raivaan minä tien valtaistuimellesi", lisäsi hän hiljempaa. "Elä unohda lupaamiasi ratsumiehiä ja meidän sopimustamme. Kuukauden kuluttua kohtaamme Viborgissa sinun juhlassasi. Sinä saat pian kuulla uutisia minusta."
"Voitollista onnea!" sanoi herttua ääneen teeskennellyn ylhäisesti ja heilutti hattuaan. "Minä olen jättänyt menestymiseni teidän rohkeisiin käsiinne, kreivi. Te olette minun marskini ja sotapäällikköni kaikkialla missä minun kuningasoikeuteni tunnustetaan." Näin sanoen hän hypitteli uljasta ratsuaan, ja tervehdittyään vielä kerran kreiviä ja hänen ritareitaan hän ratsasti seurueineen Gottorpin linnanporttia kohti, ollenkaan huomaamatta niitä mielipahan ilmauksia, joita yksi ja toinen Holsteinin kreivin sotilaista, lausui.
TOINEN LUKU.
Sillävälin kun sotajoukko kulki Gottorpin linnan ohi, kiirehti nuori herttua iloisena linnaansa, ja hän tunsi nyt vasta itsensä vapaaksi ruhtinaaksi ja omaksi herrakseen jätettyänsä ankaran enonsa, jonka holhouksen alaisuudesta hän kansan nähdessä oli turhaan koettanut ilmeillä ja eleillä näyttää vapautuneensa. Linnan etusalissa tervehti häntä kunnioittavasti joukko vieraita herroja sekä hänen omat kamaripalvelijansa, jotka avasivat hänelle oven parvekesaliin, missä hänen sisarensa, prinsessa Helvig ja hänen nuori, iloinen lankonsa, Saksen-Lauenburgin herttua Erik, tulivat häntä vastaan hänen morsiamensa seurassa, jonka kanssa hän edustajansa kautta oli mennyt naimisiin, ennenkuin tämä oli matkustanut kotoaan. He olivat saapuneet päivää aikaisemmin, kuin heitä oli odotettu ja että tällä yllätyksellä oli tärkeä syynsä, sen antoi saksilainen herttua heti ymmärtää sanoessaan, että hän oli kiirehtinyt antaakseen rakkaalle herra langolleen hartaan kehoituksen onnelliseen ja rauhalliseen elämään, niinkauan kuin levottomat ajat vielä sen sallivat.
Saksen-Lauenburgin prinsessa Regitsa, jonka herttua Valdemar otti nyt vastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja teeskentelemättömällä hellyydellä puolisonaan ja Slesvigin herttuattarena, oli nuori, erinomaisen kaunis nainen, jolla oli lempeä ja vaatimaton olento. Niin pian kun juhlalliset menot vihkiäisten vahvistamiseksi olivat päättyneet, oli herttua Eerikillä salainen keskustelu lankonsa kanssa, jolla aikaa hänen sisarensa kävi prinsessan seurassa katsomassa linnaa.
Prinsessa Helvigin jäykkä ja ylpeä luonne oli monessa kohden nuoren herttuattaren luonteen vastakohta. Helvigillä oli kasvojenpiirteissään paljon yhtäläisyyttä veljensä kanssa, mutta hänen syvistä tummansinisistä silmistään loisti tulta ja elämää, ja hänen jotenkin terävässä katseessaan oli järkähtämättömyyttä ja voimaa, joka kokonaan puuttui hänen veljeltään. Häntä ei pidetty minään kaunottarena, mutta hän piti vallassaan ja kiehtoi kenen vain halusi vastustamattomalla tunteen ilmeellä, jonka hän kuitenkin äkkiä osasi peittää oudon tylyllä ylpeydellä. Jotenkin mitättömän vartalonsa vaikutusta osasi hän kohottaa suoralla ryhdillä. Kallisarvoisilla sormuksilla ja rannerenkailla johti hän huomion kauniiseen ihoonsa ja kaunismuotoisiin käsiinsä. Hänen pitkillä hiuspalmikoillaan, joiden loistavan ruskea väri ilmaisi tarkkaa hoitoa ja kaunistavien voiteiden runsasta käyttöä, kantoi hän useimmin kallisarvoista hiuskoristetta. Mutta niinhyvin hänen jotenkin jäykässä puvussaan, kuin koko hänen olennossaan oli erehtymättömästi samaa vallan ja loiston himoa, jota oli havaittavissa koko Abelin ruhtinassuvussa. Hänen komeassa huoneessaan, missä herttuatar Regitsa nyt ihaili hänen kalleuksiaan ja arvoesineitään, oli muiden koristeiden joukossa jalokivillä runsaasti koristettu kuningatardiademi, jonka yli hän kuitenkin nopeasti heitti hunnun, kuten näytti, piilottaakseen sen teeskentelemättömältä kälyltään.
"Minä olen tullut tänne levottomaan aikaan, jalo prinsessa", sanoi Regitsa. "Tiedän että enonne on suuri mies, mutta liian ankara; tuskinpa hän kulkee säälien Tanskassa. Suoraan sanoen olen minä iloinen, että herra veljenne ei enää ole hänen holhouksensa alaisena ja että hänellä ei enää ole niin vaarallista ja kapinanhaluista kansaa hallittavanaan kuin pohjoistanskalaiset."
"Mitä", huudahti Helvig kummastuneena ja katsoi kälyänsä terävästi. "Ettekö te siis toivo enoni asevoimien ja veljeni korotuksen avulla tulevanne Tanskan kuningattareksi?"
"En, sen tietävät Jumala ja pyhä Neitsyt", vastasi Regitsa. "Mitä onnea ja iloa on sellaisesta pakoitetusta arvosta. Sitäpaitsi entisen kuninkaan pojilla on oikeudenmukaiset vaatimukset ja onhan kansalla itsellään vaalioikeus."