"Ainoastaan vanhentunut tapa, eikä mikään laki, jalo sukulaiseni", sanoi Helvig. "Serkku Oton vaatimukset ovat lopussa, ja veli on varmasti liika viisas tahtoakseen mahdottomia. Ajatteleehan hän vain metsästystä ja iloisia seikkailuja keisarin hovissa."
"Eipä aina, prinsessa. Onhan hän jo ottanut osaa yhteen sotaretkeen. —"
"Niin, että joutuisi vangiksi ja että saatiin maksaa hänestä lunnaat", keskeytti Helvig hänet halveksivasti hymyillen. "Serkku Valdemarilla on isänsä ja veljensä sotaonni, hän ymmärtää vain hieman paremmin auttaa itseään kynällään ja päällään."
"Niillä voidaankin usein saada enemmän aikaan kuin sotajoukoilla ja kaikilla noilla väkivaltaisilla keinoilla, jotka ovat häpeäpilkkuna kristikunnalle", vastasi herttuatar. "Minulle on sanottu, että prinssi Valdemar ei olisi teidän epäsuosiossanne", jatkoi hän katsoen Helvigiin tutkivasti, "ja on myöskin rakennettu suunnitelmia sille perustalle, jotka te hyvin tunnette. Kuten huomaan, on hän kadottanut teidän suosionne. Hän pitää itseään Tanskan vallan perijänä ja on keisarin suuressa suosiossa. Minun veljeni on hänen hartain ystävänsä. Minä olen nähnyt hänet. Hänen iloinen rohkeutensa on hyvin viehättävä ja hänellä on hyvä menestys ruhtinaallisten naisten seurassa keisarin hovissa."
"Vai niin", sanoi Helvig säpsähtäen. "Saatanee kai siis pian taas kuulla valtioviisaista vihkiäisistä. Hänen uskollisuuttaan ja rehellisyyttään ei vain juuri kehuta. Mutta te olette oikeassa. Minulla on kerran ollut paremmat ajatukset hänestä. Minua kohtaan on hän aina ollut kohtelias ja huomaavainen; hän lähetti minulle viime vuonna tämän käärmesormuksen kuningatar Berengarian perintönä."
"Ai ai!" sanoi nuori herttuatar veitikkamaisen näköisenä. "Sitä lahjaa te pidätte ainakin kunniassa, prinsessa. Jopa te kannatte sitä pyhimmässä sormessa, jossa minä vasta nyt uskallan kantaa vihkimäsormustani."
Ohimenevä puna peitti Helvigin posket, ja hän seisoi vaiti. Sormuksen hän muutti äkkiä toiseen sormeen ja meni ikkunan luo, mistä hän miellyttävällä lempeydellä ja melkein polttavalla katseella tervehti kamaripalvelijaansa, nuorta, kaunista ritari Folgvardia, joka hypitteli metsästysratsuaan linnanpihalla. "Minä kannan harvoin tätä sormusta", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. "Se on kömpelö ja mauton, kuten kaikki sellaiset vanhanaikaiset koristukset eikä turmiollinen käärmeenmuoto minua sitäpaitsi miellytä. Muistona suuresta esi-isästäni Valdemar Seieristä ja hänen ylpeästä väärin tuomitusta kuningattarestaan, on sillä kuitenkin arvonsa minulle."
Keskustelu katkesi, sillä nuoret naiset kuulivat veljiensä äänet oven ulkopuolella.
"Veljeni ei varmaankaan voi kauempaa olla poissa kauniin puolisonsa luota", sanoi Helvig. "Hän etsii kyllä koko linnan löytääkseen meidät". Hän aukaisi samassa oven ja pyysi herttuoita astumaan sisään. Regitsan veli oli erityisen tyytyväinen, mutta herttua Valdemarin otsa oli rypyssä, jota hän turhaan koetti salata. Salaisen keskustelun jälkeen lankonsa kanssa oli hän antanut määräyksen, joka suuresti kummastutti hänen tavallisia neuvonantajiaan. Hänen marskinsa, joka oli valmiina seuraamaan kreivi Gerhardia slesvigiläisten ratsumiesten kanssa, oli, ilman mitään ilmoitettua syytä, saanut käskyn olla lähtemättä ja antaa ratsumiesten palata kotiin.
Herttua Eerikin katsellessa sisarensa kanssa kaunista näköalaa Gottorpin linnasta, otti herttua Valdemar sisartaan Helvigiä kädestä ja sanoi kuiskaavalla äänellä: "Minä olen ottanut tärkeän askeleen, sisar. Meidän enomme on petturi. Hän tahtoo olla itsevaltias, sekä Tanskassa että täällä. Minä en tahdo olla osallisena hänen pyövelinretkeensä. Mikä on tapahtuva, se saa riippua ajasta ja onnesta. Minä menetän ehkä kruunun; mutta loistava onni voi tulla sinun osaksesi. Kaikki on pidettävä salassa. Siitä enemmän salahuoneessa. Nyt vallitkoon täällä vain hääjuhla ja iloisuus."