Tanskan prinssi Otto

by Bernhard Severin Ingemann

"Vetoko?" huudahti marski katsoen häntä tarkasti. "Ajatteletteko te vain sellaisia poikamaisuuksia Haldissa? Tahdotko sokaista minun silmäni. Varo itseäsi Sven Tröst. Minä en anna leikitellä itseni kanssa. — Minä olen kerran odottanut paljoa sinusta", jatkoi hän luoden häneen tutkivan katseen ja lempeällä äänellä, joka ei vastannut hänen uhkaavaa asentoaan. "Sinun reippaudestasi ja viisaudestasi olen minä kyllä nähnyt näytteitä. Nyt sinä olet koettanut miltä tuntuu potkia tutkainta vastaan. Jos sinä taas tahdot astua minun palvelukseeni, niin on kaikki unohdettu ja anteeksi annettu. Minä lupaan sinulle ritarilyönnin vuoden perästä ja vielä lisäksi kartanon ja linnan. Niin, jotakin vielä enemmänkin, Sven Tröst", jatkoi hän melkein kuiskaten viekkaan näköisenä, "jos sinä tahdot vannoa tässä heti, käsi minun miekkani kahvalla, että sinä tahdot palvella minua uskollisesti ja salaisesti vihamiesteni joukossa, ja ainoastaan annat minulle ajoissa vihjauksen, kun heillä on jotain tärkeää minua ja ystäviäni vastaan tekeillä — niin — eivät enää sinun rohkeimmatkaan lapsen houreesi ole hulluutta ja sulaa mahdottomuutta."

Sven Tröstin kasvot olivat muuttuneet tulipunaisiksi; hän näytti kuin pilvistä pudonneelta ja tuijotti marskiin, kuin tunkisivat hänen silmänsä ulos päästä. Tuntui siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat yht'äkkiä pysähtyneet ja niinkuin hänen elämänsä ja autuutensa riippuisi yhdestä sanasta.

"Vanno heti, ja onnesi on taattu!" jatkoi marski ja ojensi suuren ristinmuotoisen miekankahvansa häntä kohti. Sven Tröst kohotti kättään, mutta ei sanaakaan tullut hänen huulilleen. Juuri silloin päästivät juutilaiset ratsumiehet hurjan huudon ja samalla ratsastivat he suurimmalla kiireellä sillan yli ja muutamat alkoivat repiä lankkuja. Sven Tröst löi marskin miekan sivulle. Salaman nopeudella hän juoksi hevosensa luo, ja Stig Antinpojan ihmetellen katsoessa väkensä liikkeitä, vieläkään niiden merkitystä ymmärtämättä, ratsasti Sven Tröst viimeisten ratsumiesten kanssa Koldingin sillan yli, jonka irroitetut lankut jo syöksyivät jokeen ja joutuivat virran vietäviksi. Hirmuisen suuttumuksen vallassa oli marski heittänyt tikarinsa pakolaisen jälkeen, mutta hänen oma sotaratsunsa, äkillisen melun pelästyttämänä, hypähti arkana sivulle nousten takajaloilleen. Tikari oli lentänyt suhisten asemiehen korvan ohi, taittamatta hiustakaan hänen päästään ja ennenkuin marski saavutti revityn sillan, näki hän koko ratsujoukon hyljänneen itsensä. Toiselle joen rannalle päästyään kohottivat he ilmoille raikuvan ilohuudun ja ratsastivat pois rohkeaa aseenkantajaa seuraten.

"Vai niin!" mutisi Stig Antinpoika hammasta purren. "No niin, voihan näinkin olla hyvin. Haa, siitä asemiehestä on minulla kunniaa. Lopussa kiitos seisoo." Hän läimäytti miekallaan ratsuaan ja ratsasti yksin Slesvigiin johtavaa tietä.

KOLMAS LUKU.

Pitkällä korkealla niemellä Haldinjärvessä, noin peninkulman verran Viborgista lounaaseen ja vastapäätä vanhan Haldin raunioita, sijaitsi samanniminen linna, jonka ritari Bugge oli antanut rakentaa. Täällä oli Pohjois-Jyllannin kapinanjohtajien kokouspaikka. Linnanherra, ritari Niilo Bugge, oli lähinnä Stig Antinpoikaa Björnholmista, maan rikkain ja mahtavin ritari. Hän omisti huomattavia kartanoita ja tiluksia Pohjois-Jyllannissa, mutta hän oli vahvimmin linnoittanut Haldin, jossa hän ylläpiti komeaa melkein ruhtinaallista hovia. Toiset kutsuivat häntä urhoolliseksi, toiset taas suurisuiseksi ritari Haldiksi, ja hän oli vanhan marski Vendelbon vävypoika. Moni nuori ritari kilpaili hänen tyttäristään ja otti osaa hänen rohkeisiin yrityksiinsä. Hänen vaikutuksensa yläluokkaan oli suuri, mutta hän ei ollut mikään kansan mies. Hänen tuhlaileva ylellisyytensä ja ylpeä luonteensa eivät miellyttäneet vakavaa Juutilaista talonpoikaa, ja rahvas halusi mieluimmin taistella yksinään hajanaisin joukoin saksalaisia veronkantajia vastaan kuin liittyä ritari Buggeen ja hänen ystäviinsä. Ylimysmielisenä ylpeydessään oli Haldin linnanherra usein lausunut sanoja, jotka eivät olleet saattaneet häntä vähäisimpien suosioon, ja hänen uhkauksiinsa yhteistä vihollista vastaan ei paljoakaan luotettu. Ritari Pål Globin, veljesten Eskil ja Antti Frostin ja monen ystävänsä kanssa hän oli Viborgin käräjillä julkisesti uskaltanut uhata itseään mahtavaa kreivi Gerhardia. Hän oli sillä kuitenkin suututtanut kreivin siinä määrin, että tämä päätti tukahduttaa kapinan, ennen kuin siitä oli ennättänyt tulla muuta kuin sekasortoinen kamppailu. Mutta että ritari Bugge ei ainoastaan ollut suurisuinen, sen hän oli osoittanut. Kolmensadan juutilaisen ratsumiehen kera oli hän jo vallannut toisen kreivin panttitiluksista toisensa jälkeen, kooten alituisesti uusia ritareita lippujensa alle.

Huhu suuresta sotajoukosta, joka marssi maata kohti, ei ollut vielä saapunut Haldiin. Linnan parvekesalista tuikkivat valot eräänä iltana iloisesti järvelle. Laulua ja pikarinkilinää kuului korkeista saleista, sekä lukuisan soturijoukon seasta linnan tuvasta. Iloittiin yleisesti ja meluavasti uuden voiton johdosta, jonka ritari Bugge oli saavuttanut käskynhaltia Niilo Lembekistä, jonka linnan hän oli valloittanut ja sytyttänyt palamaan. Käskynhaltia itse oli kyllä päässyt pakenemaan; mutta moni hänen ystävistään ja sukulaisistaan oli joutunut vangiksi. Vankien joukossa oli nuori, erittäin kaunis nainen, joka ei ollut saksalainen, ja joka näytti olevan tyytyväinen miellyttävään vankeuteensa Haldissa ja ystävälliseen kohteluun, jota hän oli saanut osakseen Ingeborg rouvalta ja hänen vilkkailta tyttäriltään. Mutta hän ei millään ehdolla tahtonut ilmaista nimeään, huolimatta nuorten ritarien kaikista ponnistuksista. Yleisen pilan ja naurun vallitessa istui hän iltapöydän ääressä ritari salissa kuin ylhäinen vieras Ingeborg-rouvan ja vanhan marski Vendelbon välissä, osaten kohteliaalla tavalla torjua jokaisen liika lähentelevän kysymyksen. Huolimatta hänen leikkipuheistaan ja teeskennellystä iloisuudestaan, huomasi kuitenkin usein hänen suurissa tummansinisissä silmissään syvän, pidätetyn surumielisyyden ja joskus pelokkaan levottomuuden.

Ritari Buggen lukuisien ja meluavien ystävien joukossa istui hiljainen ja vakava ritari, jolla oli suora ruskea, jakaukselle kammattu tukka. Hän ei ottanut osaa keskusteluun, vaan tuijotti ikäänkuin uneksien eteensä, katse ankaran miettivänä, josta ilmeni tavaton voima ja tahdonlujuus. Se oli Sven Tröstin eno, ritari Niilo, Ebbe Galtin poika, Brattinborgin ja Norrerisin herra. Hän istui arvokkaan Aarhuusin piispa Svenin vieressä, joka hiljattain oli saapunut Haldiin tärkeän isänmaallisen asian tähden, ja hiljaisella miettivällä ritarilla oli samana päivänä ollut salainen keskustelu hänen kanssaan, jolloin oli tapahtunut väittely, joka näytti saattaneen molemmat huonolle tuulelle. Luultiin myös, että piispa oli kieltänyt vakavalta herralta sakramentin.

Voitonylpeä ritari Bugge tarttui nyt hopeamaljakkoon ja ehdotti tavanmukaisen maljan: "Eläköön jokainen vapauden uskollinen ystävä! Kuolema ja kirous kohdatkoon tyrannit ja hänen ystävänsä!"

"Kuolema ja kirous heidät kohdatkoon!" huudahti tähän asti vaiennut ritari ja nousi ylös. "Minä juon tämän pikarin sen asian puolesta niinkuin sillä olisi sama voima ja vaikutus sieluuni kuin kaikkein pyhimmällä juomalla." Sen sanottuaan hän siunasi pikarinsa ristinmerkillä ja tyhjensi sen pohjaan saakka. Kaikki katsoivat ihmeissään häneen; mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä, vaan istuutui jälleen ääneti paikalleen samaan asentoon kuin ennenkin.