Sven Tröst oli vielä polvillaan samassa asennossa, ristiin pannut kädet otsallaan ja pää syvälle painuneena.
"Mitä tämä on? Oletko mieletön, Sven Tröst?" kaikui syvä ääni hänen korvissaan ja hän tunsi enonsa voimakkaan käden olkapäällään. "Mitä sinä uneksit? Unohda se petturi suku! Vieras neitohan ei tuntenut sinua."
"Hän ei tuntenut minua eikä itseäänkään", sanoi Sven Tröst hämmentyneenä ja nousi ylös horjuen. "Te olette oikeassa, minä varmaankin uneksin tai olen hullu", jatkoi hän päätään pudistaen. "Ei ole mitään totuutta — rakkaus on unta tai hullutusta. Viha on ainoastaan totta ja katoamatonta. Lähdemmekö pian vihollista vastaan, eno? Minun täytyy saada jotakin todellista ajateltavaa."
"Sen sinä saat", vastasi ritari Niilo. "Kiiruhda edeltäpäin Brattingborgiin ja lähetä heti vakoojat liikkeelle. Neuvo heille tie. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista saada tieto vihollisen liikkeistä."
"Hyvä, eno, ratsastaa minä vielä osaan, vaikka itse olen ilman toivoa ja ilman innostusta. Kukaan ei ole tuova teille nopeampaa sanaa kuin minä itse." Tämän sanottuaan oli Sven Tröst jo oven ulkopuolella ja pian kiisi hän hurjasti korskuvalla orhilla pois Haldin linnasta pitkin kumisevaa nostosiltaa, joka kahdentoista kyynärän levyisen vallihaudan yli yhdisti niemellä sijaitsevan linnan mannermaahan. Puoli tuntia myöhemmin ratsasti ritari Niilo samaa tietä lukuisten asemiesten saattamana. Hurskas piispa Sven ratsasti hiljaa ja ajatuksissaan hänen rinnallaan.
* * * * *
Hyvinvarustettu Brattingborgin linna, joka sittemmin kutsuttiin Kleitrupin kartanoksi, sijaitsi Kleitrupin järven rannalla noin kolme ja puoli peninkulmaa pohjoiseen Haldista. Linna ei ollut tosin yhtä suuri ja komea kuin Haldin, mutta järvi oli luonnollisena puolustusvälineenä, ja linna oli varustettu vahvoilla valleilla, muureilla ja torneilla. Oli jo puoliyö, kun ritari Niilo hengellisen vieraansa seurassa ratsasti Brattinborgin linnanportista sisään. Sven Tröst oli saapunut tuntia aikaisemmin ja saattanut koko talon liikkeeseen. Linnan varusväki ja aseenkantajat odottivat asestettuina sotaratsuillaan kärsimättöminä herransa määräystä. Joukko tiedustelijoita ja ratsastajia oli seurannut Sven Tröstiä ottamaan selvää ja heti tuomaan sana vihollisen liikkeistä ja etenemisestä. Viittauksella ja parilla sanalla lopetti totinen linnanherra kaiken turhan melun ja kiireen. Hän käski vartijoida linnaa tavallisella tavalla ja antoi useimpien sotilaiden mennä levolle. Tuntui kuin hänen läsnäolonsa olisi poistanut kaikkien levottomuuden ja vaaran ajatukset. Hän meni nyt ylös parvekesaliin hengellisen herran seurassa, joka siunasi kädellään vastaukseksi linnanrouvan hiljaiseen tervehdykseen. Hänen käyttäytymisensä oli harvinaisen tyyntä. Hänen miehensä vakuutti nyt todeksi sen, minkä hän jo oli kuullut miehensä kiihtyneeltä sisarenpojalta, että tänä yönä ei tarvinnut vielä mitään pelätä. Hän oli, tänä iltana kuten tavallisesti, vienyt pienet lapset levolle ja laulanut heidät nukuksiin; osoittamatta pienintäkään levottomuutta hän näytti rajattomalla luottamuksella tarkastavan vakavan miehensä ulkomuotoa ja kasvonilmeitä. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen hän katsoi mieheensä tiukasti ja ponnistaen kaikki sielunvoimansa, sillä hän toivoi voivansa lukea hänen silmistään asioiden tilan. Mutta sen jälkeen hän oli ainoastaan vierasvarainen, huolellinen talonemäntä, joka toimitti itse pesuveden ja tavanmukaisen iltajuoman ynnä kaiken muun, joka näihin aikoihin kuului kunnioitetun vieraan vastaanottamiseen. Yllään kunniallinen arkipuku, avainkimppu sivullaan ja pieni myssy hiuksillaan, oli suurikasvuinen Jutta-rouva melkein neitseellisen näköinen. Kaikessa mihin hän ryhtyi oli lempeää tyyneyttä ja varmuutta, joka heti teki hyvän vaikutuksen vieraaseen. Hän huomasi nyt herroilla olevan tärkeitä asioita puhuttavana, jonka vuoksi hän toivotti heille rauhallista lepoa, kasvoillaan sama tyyni ilme kuin onnellisimman ja parhaimman rauhan vallitessa. Ritari Niilo pyysi vieraaltaan anteeksi, että hän jätti hänet hetkeksi ja seurasi vaimoaan lasten makuuhuoneeseen, missä hän suuteli korisängyissään nukkuvia pienokaisia. Kun hän palasi takaisin, valaisi hänen vakavia kasvojaan hiljainen, lempeä ilo, jonka sijalle kuitenkin pian palasi ankara, melkein synkkä totisuus.
"Te olette onnellinen perheenisä, jalo ritari", sanoi piispa tarttuen hänen käteensä, kun he olivat yksinään suuressa, heikosti valaistussa vierastuvassa ja olivat istuutuneet juomapöydän ääreen.
"Siitä kiitän minä Jumalaa ja pyhimyksiäni joka aamu ja ilta, hurskas herra", vastasi ritari. "Mutta kaikki sellainen onni ja siunaus on katoavaista. Se aika on kai pian tuleva, jolloin kukaan rehellinen ritari Tanskassa ei uskalla ajatella vaimoa ja lapsia taikka onnea omistaa kotia ja kontua tässä maailmassa. Mutta tapahtukoon niin", sanoi hän nojaten korkeaa otsaansa kättänsä vastaan, ja hänen suuret ilmehikkäät silmänsä tuijottivat liuskakivilattiaan. "Sortukoon mielellään kaikki ja hautautukoon maahan, kunhan vain tietäisimme, että Tanskanmaa säilyy ja että onnellisempi sukupolvi nousisi kukoistamaan linnojemme ja poljettujen hautojemme soraläjistä."
"Siihen tahdomme me Jumalan avulla uskoa ja siitä saamme itse kerran iloita autuaiden joukossa", vastasi piispa. Hän istui korkeassa nojatuolissa nojaten kyynärpäillään kirjailtuun pöytäliinaan, jolle talonemäntä ali asettanut kaksi kirkasta pikaria ja hopeakannun kahden vanhanaikuisiin kynttilänjalkoihin pistetyn vahakynttilän väliin. Valo lankesi nyt voimakkaasti hengellisen herran kasvoille. Hän ei ollut sotaisan näköinen, vaikka hänellä oli viikset ja partaa, ja vaikka hän vastoin aikansa piispojen ja kirkkoruhtinaiden tapaa oli seurannut piispojen Absalonin ja Antero Sunenpojan esimerkkiä tarttumalla maallisiin aseisiin isänmaan ja kuninkaan puolesta. Hän oli pitkä, mutta laiha ja hentovartaloinen. Opinnot ja syvämietteiset yövalvonnat lampun ääressä, ynnä vaikea sisäinen kamppailu maailmaa ja sen viettelyksiä vastaan, mutta vielä enemmän hänen palava intonsa lain ja evankeliumin hengellisenä julistajana näyttivät muovailleen pääpiirteet hänen ankarassa melkein profeettaa muistuttavassa ulkomuodossaan. Enemmän kuin puolen vuosisadan ajatukset ja vastukset olivat jättäneet syviä jälkiä hänen sisäänpainuneille poskilleen ja korkealle ryppyiselle otsalleen, jonka eroitti tonsuurista ainoastaan kapea reunus harmaita hiuksia. "Minä olen toivonut saada puhua pari sanaa kahden kesken teidän kanssanne tärkeästä ja erittäin vakavasta asiasta, jonka te olette uskonut minulle", jatkoi hän rippi-isän tuttavallisella ja kehoittavalla äänellä. "Minä kunnioitan teidän suruanne isänmaan puolesta; minä olen vakuutettu siitä, että etupäässä juuri tämä suru, eikä mikään alhainen kostonhimo, tai henkilökohtaisista loukkauksista johtunut viha, on saanut mieleenne tämän epätoivoisen ja syntisen ajatuksen. Tämä mato on liian kauan järsinyt teidän sielunrauhaanne ja hävittänyt rauhan ja totisen luottamuksenne Jumalaan teidän sydämessänne. Mutta muistakaa, jalo ritari: mikä ei ole Jumalan tahto, se tulee maailmasta tai paholaisesta. Siitä, mikä on pahaa, ei voi koskaan syntyä kestävästi hyvää. Vääryydellä ei auteta Jumalan valtakuntaa tai jonkun kansan tai ihmisen totista onnea, ei tässä eikä tulevassakaan elämässä."