"Minä tiedän kaikki mitä te voitte ja tahdotte sanoa minun aikomustani vastaan, kunnianarvoisa herra", keskeytti hänet ritari nousten ylös. "Minä olen ajatellut sitä useimpina öinä kuin minulla on enää päiviä elettävänä. Tuomitkaa sitä tai ei, minä en voi muuta, vaikka minut karkoitettaisiin pahantekijänä Tanskasta, sitten kun maa on pelastettu ja muut iloitsevat."
"Jalo, uskollinen, mutta hyvin sokaistu mies, onko teidän itsenne mielestä siis sellainen aikomus kristillinen ja ritarillinen?" sanoi piispa ja katseli häntä surumielisen moittivalla katseella. "Eikö teidän sielussanne siis ole Jumalan ääntä, joka tuomitsee sellaisen ajatuksen jumalattomaksi ja kristitylle ritarille sopimattomaksi."
"Ei, kautta oikeudenmukaisen Jumalan, ei", vastasi ritari kohottaen kättään kuin aikoisi hän vannoa. "Niin kuin minä olen ajatellut sitä, niin tahdon minä puolustaa sitä kaikkien kristikunnan jalosyntyisten ritarien edessä ja korkeimman oikeuden edessä, joka on meidän kaikkien yläpuolellamme. Minä en enää epäröi; mitä minä tahdon on oikein ja puolustettavissa. Olkoon seuraus täällä ja tulevassa elämässä mikä tahansa. Mutta — tulevaisuuden määrää Kaikkiarmahtava; mutta, vaikka koko maailman suuret herrat tahtoisivat tuhota minut, ja vaikka te itse hurskas ja kunnianarvoisa herra, jota minä Jumalan ja pyhän sanan palvelijoista enimmin kunnioitan maan päällä — te, jonka lempeä tuomio ja suostumus tässä asiassa olisi minulle rakkaampi kuin pyhän isän — niin, vaikka hylkäisitte minut ja työntäisitte minut kirottujen joukkoon, niin täytyisi minun sittenkin tahtoa mitä tällä hetkellä ajattelen, ja minkä minä kaikkivoivan Jumalan avulla myös olen täyttävä."
"Armollinen Jumala valaiskoon sielunne, jalo ritari, ennenkuin te sokeudessanne syöksette itsenne ajalliseen ja ehkäpä ikuiseen kadotukseen." Näin sanoen nousi piispa kiivaasti ja astui melkein uhkaavan näköisenä hänen eteensä. "Pakene hänen sielustansa, petollinen viettelijä!" jatkoi hän ikäänkuin manaten ja luoden innostuksen katseen ritarin tulisiin silmiin. "Pakene hänen sielustaan, ikuinen valehtelija, joka koristat rikoksen totuuden ja oikeuden kauniilla verholla." — Näin sanoen hän teki ristinmerkin hämmästyneen ritarin edessä ja risti kätensä hiljaiseen rukoukseen sekä kohotti laihat pyhimyskasvonsa, kyyneleet hurskaissa silmissään.
Ritari vaikeni, kunnes piispa oli lopettanut hiljaisen, palavan rukouksensa ja taas seisoi tyynenä hänen edessään, aivan kuin olisi hän tahtonut lukea ritarin kasvoista jumalallisen manauksensa vaikutuksen.
"Hurskas herra, jos minua olisi paha henki riivannut, kuten te luulette", sanoi nyt ritari Niilo lempeästi ja tyynesti, "niin olisi se varmasti jo paennut puhtautta ja rakkautta, joka säteilee teidän kasvoistanne ja teidän ylevästä katseestanne, sekä sitä rukousta, jonka te autuuteni puolesta lähetitte kaikkien vangittujen sielujen Vapahtajalle. Kiitos jalosta hellyydestä sieluani kohtaan; mutta olkaa levollinen, hurskas herra. Minä olen nyt saavuttanut rauhan; ei epäilystä eikä levottomuutta ole enää sielussani."
"Olkoon armollinen Jumala kiitetty! Oletteko siis jättänyt epätoivoisen ja moitittavan aikeenne?"
"En, kaikkein rakkahin jumalanmies, en", vastasi ritari sydämellisesti, mutta kiivaasti. "Sitä minä en jätä vaikka te voisitte kutsua tänne ympärilleni kaikki taivaan anteeksi antavat enkelit — minä en voi —."
"Kuulkaa sitten viimeinen sanani, paatunut!" huudahti nyt piispa hurskaan vihan vallassa ja astui askeleen taapäin. "Minä puhdistan tomun jaloistani ja jätän tämän linnan, ennenkuin se sortuu jumalattoman yli, joka ei tahdo tietää mikä kuuluu hänen sielunsa pelastukseen —"
"Te ette tiedä vielä kaikkea, herra piispa", keskeytti hänet ritari. "Te ette tiedä —"