"Minä tiedän tarpeeksi", jatkoi piispa. "Se mitä tiedän painaa täällä kuin polttava lyijy." Näin sanoessaan hän vei kätensä laihalle rinnalleen ja jatkoi lisääntyvällä innolla. "Onneton tuuma, jonka te olette uskonut minulle, ja jota te ette Jumalan ja minun hartaista rukouksista huolimatta ole tahtonut hyljätä — sen olemassa-olo on piilotettu rintaani — kirkon ja salaripin järkähtämättömällä sinetillä. Mutta tietäkää", lisäsi hän kohottaen papillisella juhlallisuudella kättään, "jos te annatte sen toteutua, niin on minun ja kirkon käsi nouseva yhdessä maallisen oikeuden tuomarikäden kanssa teitä vastaan, niin totta kuin —"
"Uhkaukset eivät peloita minua", keskeytti hänet ritari tyynenä. "Jollette tahdo ymmärtää minua väärin, niin kuulkaa, miten minä aion menetellä."
"Kuinka synti tehtäneekään, syntiä se sittenkin on; millä tavalla tahtonettekin uhmata Jumalan käskyjä, on se sittenkin moitittavaa", sanoi piispa kiivaasti. "Minä en tahdo enää luottamustanne. Ainoastaan missä voin olla sielunhoitaja, siellä tahdon olla rippi-isänä. Minä jätän tämän kurjuuden ja laittomuuden maan, missä asioissa, sen te tiedätte itse. Laki ja oikeus ovat kerran Jumalan avulla palaavat tänne minun mukanani. Mutta teidän tieltänne ja teidän talostanne käännyn minä pois surullisena ja pettyneenä. Jumala parantakoon mielenne, ritari Niilo", lisäsi hän surullisena ja samalla tarttui hän matkahattuunsa ja heitti viitan kulmikkaille hartioilleen. "Pakanain joukossa voisitte te loistaa teoillanne, jotka vaativat rautaista mieltä, ja voittavat kuolematonta kunniaa kuten Brutus ja Scævola. Mutta se, joka oli hyvettä ja suuruutta rohkeiden pakanoiden kesken, on synti Jumalan ja ikuisen totuuden valtakunnassa. Ajatelkaa sitä niinkauan kun teillä vielä on aikaa ja muistakaa minun sanani, kun ette enää minua näe!" näin sanoen hän kääntyi pois, aikoen mennä.
"Elkää jättäkö minua sillä tavalla hurskas herra", sanoi ritari sydämellisesti ja tarttui hänen käteensä. "Minä en tahdo raskauttaa teidän aivan liian arkaa ja harrasta mieltänne sillä minkä itsekin, Jumalan kiitos, jaksan kantaa. Mutta te saatte itse nähdä ja myöntää, että minä tahdon menetellä suorasti ja ritarillisesti."
"Ehkä, jos olisitte pakanallinen ritari, mutta ei koskaan ritarina, joka kantaa pyhää ristiä miekassaan, jollette te luovu teosta, jonka paljas ajatteleminenkin on jumalatonta", jatkoi innokas piispa. "Kaunistelkaa sitä kuten tahdotte. Sokaiskaa maailman silmät, jos te voitte. Ehkäpä tanskalaiset pakanat kerran senvuoksi tahtovat pystyttää kunniapatsaita teille, jos turmatyönne onnistuu ja loistaa kuten muinaisajan sankarien urotyöt, ja mielettömät ihmiset luulevat, että Jumala ei voisi pelastaa Tanskaa ilman sokaistun ihmisen tihutyötä. Mutta tietäkää se —"
"Minä tiedän mitä minä tahdon ja mitä minä uskallan, mutta te ette tiedä, mitä te sokeassa pyhässä innostuksessanne tuomitsette, herra piispa", sanoi ritari voimakkaalla äänellä ja iski miekkansa lattiaan. "Minun sydämessäni on ikuinen laki, joka vapauttaa minut, tuomariääni on sielussani, joka antaa suostumuksensa minun tekooni ja sen ihmisen minun valtaani vaikka kuolemaan saakka." Hän nojasi pitkää miekkaansa vasten ja tuijotti vakavana ja synkkänä lattiaan.
"Se ääni tulee helvetin syvyyksistä, eikä oikeudenmukaisesta taivaasta", huusi piispa melkein pelottavalla äänellä. "Niinkauan kun Jumalan sormi ei ole pyyhkinyt viidettä käskyä ikuisista lakitauluistaan, ei kukaan lainjulistaja ole sanova niin ja amen siihen, mikä teillä on mielessä, eikä yksikään evankeliumin opettaja tule siunaamaan sitä tietä, mitä te aiotte seurata." Näin sanoen hän kääntyi kiivaasti ja astui nopein askelin ovea kohti.
"Kiroatteko minua hyvästiksi, piispa Sven?" kysyi ritari hillityllä äänellä ja ojensi kätensä ikäänkuin pidättääkseen suuttunutta vierasta, ja hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut kivilattiaan.
"Varokaa te kirousta!" vastasi piispa ja kääntyi vielä kerran uhkaavasti häntä kohti. "Varokaa häntä, joka alusta saakka oli murhaaja eikä pysynyt totuudessa." Näin sanoen teki hän ristinmerkin ja jätti salin.
Ritari Niilo jäi seisomaan keskelle lattiaa nojaten pitkään miekkaansa ja tuijotti kauan oveen, josta se mies oli juuri kadonnut, jonka oikeamielisyyttä ja jumalanpelkoa kohtaan hän tunsi melkein pojan kunnioitusta. Hän heittäytyi vakavana ja synkkänä suureen nojatuoliin, missä piispa äsken oli istunut. Vierasvaraisesti täytetty pikari oli vielä koskemattomana pöydällä, ja pian kuuli ritari Niilo intomielisen piispan ratsastavan palvelijoineen ulos linnanpihasta, jättäen Brattingborgin.