NELJÄS LUKU.
Kun aurinko aamulla paistoi Kleitrupin järvelle ja parvekesalin ikkunasta Brattingborgiin, istui ritari Niilo vielä vierastuvassa käsi leuan alla ja piispan koskematon pikari edessään. Hänen hiljainen vaimonsa astui nyt sisään lapsi rinnoillaan ja taluttaen toista kädellään, mutta hän ei huomannut heitä. Jutta-rouvan häntä osanottavasti puhutellessa, osui hänen harhaileva katseensa vaimoon ja lapsiin ja hän nousi ylös. "Jumala siunatkoon sinua, rakkahin ystävä!" huudahti hän syvästi hengähtäen, kuin olisi raskas kivi vierähtänyt hänen sydämeltään, ja hänen kasvonsa loistivat lempeinä ja ystävällisinä aamuauringossa. "Sinä tuot minuun jälleen elämän ja voiman yhdessä Jumalan rakkaan auringon kanssa." Hän tarttui vaimonsa käteen ja katseli mieltymyksellä hänen kirkkaita, tyyniä kasvojaan. "Sen jälkeen, kun meidän hurskas vieraamme suuttuneena käänsi minulle selkänsä ja pudisti tomut jaloistaan kynnykselläni, olen minä ollut perin outojen tunteiden vallassa. Minusta tuntui, kuin olisi hän ottanut siunauksen talostani ja ryöstänyt minulta kaiken elinvoimani. Minä luulin olevani toinen Holger Tanskalainen, joka on tuomittu tänne istumaan ja ajattelemaan Tanskanmaan pelastusta, kunnes partani on kasvanut pöydän läpi ja vuosisadat vyöryneet pääni yli. Nyt, kun minä näen sinut ja siunatut pienokaiset, on kaikki jälleen hyvin. Mutta vie lapset pois, minulla on jotakin sanottavaa sinulle kahdenkesken." Hän suuteli pienokaisia ja heidän äitiään, jonka jälkeen tämä meni hiljaa heidän kanssaan ulos ja palasi takaisin kalpeana, mutta tyynenä.
"Sinähän tiedät, että minä en ole alhainen ja jumalaton ihminen?" jatkoi ritari Niilo tarttuen hellästi hänen käteensä. "Katso minua suoraan silmiini ja sieluuni ja sano, tiedätkö sinä varmasti, etten minä ole tahtonut noudattaa paholaisen vaan jumalan tahtoa tässä maailmassa, jos vain minulle suodaan tilaisuutta ryhtyä johonkin tärkeään sorretun isänmaamme puolesta?"
"Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki maailman piispat, olkootpa he vaikka kuinka viisaita tai hurskaita", vastasi uljas talon rouva luottavaisella tyyneydellä. "Vaikkapa arkkienkeli astuisi alas taivaasta ja tahtoisi horjuttaa uskoni salaisimpienkin ajatustesi oikeudenmukaisuudesta, niin ajaisin hänet pois valehtelijana ja petturina."
"Mutta, jospa minä ajattelisin tekoa, joka ei olisi suurten ja ylhäisten mieleen ja jota meidän hurskainkaan sielunpaimenemme ei hyväksyisi, tekoa jota minä itse pitäisin oikeutettuna, ja joka ehkä voisi pelastaa maan ja valtakunnan, mutta joka voisi syöstä minut itseni perikatoon ja tehdä minusta lainsuojattoman ja ahdistetun miehen —"
"Tahdoitko sinä kysyä minulta sen oikeudenmukaisuutta", kysyi kalpea rouva selvyys ja kirkkaus äänessä, joka ilmaisi syvintä levollisuutta ja vakaumusta.
"Niin, sitä minä tahdoin", vastasi hän hetken epäröityään ja katsoen häneen tarkasti. "Luulen, että se oli unta, mutta minä näin sinut viime yönä kummallisessa horrostilassani. Minä näin sinun seisovan edessäni sellaisessa loistossa ja ihanuudessa, joka ympäröi totuuden ikuisia todistajia Jumalan valtaistuimen edessä ja minusta tuntui kuin olisi sinut lähetetty luokseni, jotta minä puhtailta, hurskailta huuliltasi saisin kuulla parhaimman ja suurimman ajatukseni todeksi vahvistettavan. Sinä olet minun hyvä enkelini — sano minulle, luuletko sinä, että se, jota minä ajattelen, on vanhurskaan Jumalan tahto?"
"Varmasti minä uskon sen!" vastasi Jutta rouva varmalla ja kovalla äänellä. "Niin totta kuin minä iloitsen siitä, että minua kerran nimitetään Tanskanmaan suurimman ritarin puolisoksi."
"Hyvä vaimoni, silloin minä en epäile. Jumala sinua varjelkoon!"
Näin sanoen totinen linnanherra jätti nopeasti vaimonsa. Kun Jutta nyt oli jäänyt yksin ilmestyi suuria kyyneleitä hänen poskilleen. Pian sen jälkeen hän meni parvekesalin eteiseen ja sanoi lempeästi hyvästit miehelleen, joka lukuisten asemiesten seurassa ratsasti Haldiin. Ennenkuin aurinko oli laskenut palasi hän takaisin vielä suuremman asestetun joukon mukana. Illalla hän istui kotona vaimoansa vastapäätä. Lapset oli viety nukkumaan ja kaikki oli hiljaista linnassa. Kuului ainoastaan torninvartijan laulu ja vahtisotilaiden huudot vartijota vaihdettaessa. Ei mitään muutosta saattanut huomata talon tavallisissa tavoissa ja järjestyksessä. Lamppu paloi pöydällä rukin ja aikakirjan vieressä. Linnanherran sotavarustus ja pitkä miekka seisoivat kiillotettuina ja puhdistettuina nurkassa tiimalasin vieressä. Kuu paistoi sisään pienten ruutujen läpi ja saattoi kuulla veden yksitoikkoisen loiskinan rantavallia vastaan. Ritari ja hänen rouvansa istuivat hiljaisina heikosti valaistussa huoneessa, kumpikin omissa ajatuksissaan, eivätkä he näyttäneet haluavan häiritä toistensa mietteitä. Äkkiä törähdytti vartija porttitornissa torveensa ja kuultiin tavanmukaiset merkit linnanportin avautuessa asemiehelle tai tiedustelijalle. Pian sen jälkeen astui Sven Tröst sisään. Hänen ulkonäkönsä ja ilmeensä ilmaisivat ankarimpia ponnistuksia ja hillittyä intohimoista sieluntuskaa.