Kun ritari Niilo nyt näki jälleen sisarenpoikansa, hyppäsi hän hevosensa selästä ja sulki hänet voimakkaaseen syliinsä. "Minä olen tehnyt sinulle suurta vääryyttä, huimapää", sanoi hän liikutettuna. "Mutta kautta korkeimman Jumalan, minä tahdon tällä hetkellä sovittaa sen jälleen. Sitä minä en tiedä, mikä minun palkakseni on tuleva Tanskassa; mutta sinä olet varmasti ansainnut ritarilyönnin Niilo Ebbesenin kädestä ja aivan tässä paikassa. Ilman sinua me emme olisi nähneet sen auringon nousevan, joka Jumalan avulla ennustaa Tanskan vapautusta."
Nyt nousi aurinko Randersin vuonon takaa heittäen säteitään kaupungin ja linnasta kohoavan savupatsaan yli. Sven Tröst oli hypännyt hevosensa selästä heittäytyäkseen rakkaan enonsa syliin. Hän polvistui nyt kukkulalle, komea näköala silmiensä edessä, ja vastaanotti äärettömän iloisena ritarilyönnin kädestä, jota hän aina oli kunnioittanut kaikkein enemmän.
"Teidän on kunnia lähinnä Jumalaa ja pyhää Knuutia, Niilo eno", sanoi vasta ritariksi lyöty nousten ylös. "Antakaa anteeksi minulle rohkeat sanani viime yönä. Nyt minä näen, että se on suurin uroteko, minkä kukaan tanskalainen mies on tehnyt, mutta minä tulin silloin vasta vakuutetuksi siitä, kun minä kuulin hälyytysrummun ja tiesin, että te annoitte rummuttaa rehellisen sotatavan mukaan. Sanokaa minulle ainoastaan", lisäsi hän käheällä äänellä ja heittäytyi uudelleen satulaan, "kaatuiko kreivi Geert miekka kädessä? Annoitteko te hänelle aikaa ritarilliseen puolustautumiseen."
"Ei, hän kaatui kuten rikoksentekijä mestauspaikalla", vastasi ritari Niilo kolkosti. "Mutta siitä minä vastaan viimeisellä tuomiolla. Se, joka on myynyt Tanskan valtakunnan ja uhannut kaikkia tanskalaisia ritareita hirsipuulla, ei ansainnut parempaa kuolemaa."
Sven Tröstillä näytti hetken aikaa olevan aivan paha olla. "Kyllä minä olisin toivonut kernaimmin sen tapahtuneen toisin, rakas eno", hän sanoi matalalla äänellä, "mutta te ymmärrätte kyllä paremmin sellaiset asiat. Te olette toimittanut Jumalan tuomion kansamme ja Herramme nimessä, kuoli tyranni miten tahansa. Tanska on siitä velkaa teille kunniankruunun —"
"Eteenpäin!" keskeytti hänet Ebbesen katsoen taaksensa raunioiksi suistuvaan Randelsborgiin, mistä joukko vihollisia hurjasti kostoa huutaen kantoi kreivin ruumista. "Ainoastaan ensimäinen taistelu on suoritettu; mutta sen täytyy herättää koko kansa. Ennenkuin vihollinen on ajettu maasta, ei kukaan Tanskassa saa ajatella voiton seppelettä."
Senjälkeen lähdettiin kovaa ravia paluumatkalle Brattingborgiin. Kaikkialla, minne huhu kreivin kuolemasta oli ennättänyt, vallitsi ilo ja hämmästys, ja mistä ritari Ebbesen kulki ohitse, siellä ei köyhä talonpoika tiennyt, mitenkä olisi ritarille kunnioitustaan osoittanut. Ennenkuin he saapuivat Brattingborgiin, tuli ritari Niilolle ja hänen palvelijoilleen nälkä, ja juuri tällä matkalla poiketessaan köyhän vaimon luo, hän sai vastaanottaa liikuttavan todistuksen rahvaan ilosta ja kiitollisuudesta, josta niin kauniisti ja yksinkertaisesti lauletaan kansanlaulussa:
Kaks kaakkua eukolla oli vain, sai toisen ritari Nils Ebbesen, hän, joka kreivin kaljupään löi tasaksi tantereen.
VIIDES LUKU.
Paluumatkalla Brattingborgiin oli Musta Sven aivan hilpeällä tuulella. "Näittekö te nyt, minun ihka uusi herra ritarini", sanoi hän Sven Tröstille, "että minä en ollutkaan mikään tyhmä koira, joka annoin raastaa itseni Randelsborgiin hirtettäväksi, kun metsä muuttuu vihreäksi. Vielä se ei ole vihreä, mutta kaljupää kreivi ynnä Ove Hals makaavat nenä pystyssä. Ja musta kappalainen, hänet minä otin omalletunnolleni, vaikkei hänellä ollutkaan aseita ja puolustajia. Minun täytyi teurastaa hänet kuten nautaeläimen; se raukka ei ollut paremman kuoleman arvoinen. Siitä teosta ei minulle kyllä anneta ritarilyöntiä. Paljon paremmin me emme kohdelleet kreivi Kaljupäätä, mutta sanokaa sitä ritarilliseksi tai lahtarilliseksi, niin hän sai kuitenkin isoäitini ennustaman lopun, eikä sitä vastaan, joka luetaan kohtalojen kirjassa, koko maailman ritaristolla ole sanaakaan sanottavaa."