Keskellä tätä iloa ja ennenkuin voitonhuumaus oli ohi, kuningas sai nyt sen odottamattoman ja ikävän tiedon, että pannanalainen Valdemar-piispa oli elokuun 3 päivänä valloittanut Hampurin ja mitä tylyimmin ryöstänyt avuttoman kaupungin. Samaan aikaan hän kuuli kreivi Albertin ja Oton vallanneen Schwerinin linnan, kohtaamatta mitään erikoisempaa vastustusta. Kreivi Henrik ystävineen oli kuitenkin Fiilip-keisarin luona Bambergissa, missä puuhattiin ankaria varustuksia. Ruotsista saapui myös tieto, että prinssi Eerikin voima oli ylen suuri, mutta että piispa Pietari veljineen kuitenkin aikoi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun.
"Urhea piispamme on mielestäni kovin kiihkeä!" lausui kuningas kulkien edestakaisin kuningattaren huoneessa, kädessään viimeinen viesti. "Rooman matkalla hän suoriutui mestarillisesti; täällä pelkään hänen kiihkeytensä vievän hänet itsensä ja hänen urheat veljensä onnettomuuteen."
Hän lähetti nyt nopeasti joukon käskyjä. Kuningatar istui hiljaisena ompelupöytänsä ääressä, katsellen alakuloisen näköisenä kiihkeätä puolisoaan.
"No hyvä, minä lähden Hampuria vastaan", lausui kuningas nyt ääneen ja päättävästi, seisottuaan hetken käsi otsallaan ääneti ja miettiväisenä. "Mutta niin totta kuin olen suuren Valdemarin poika, turhaan minä en pukeudu haarniskaan. Lähden taas luotasi, rakas Dagmar, ja sinä näet minut vasta voittajana. Kysymys on maasta ja valtakunnasta."
"Ah rakas herrani ja kuninkaani!" huokasi Dagmar, Valdemarin pukeutuessa sotapukuunsa. "Eikö siis koskaan tule aika, jolloin te rauhassa voitte huolehtia maasta ja valtakunnasta? Ja pitääkö minun aina nähdä teidät ihanana, ilahduttavana unikuvana, joka tulee ja katoaa, mutta ei koskaan voi jäädä luokseni nauttimaan Herran rauhaa ja iloa?"
"Kun minä vanhenen ja harmaannun", vastasi sotainen kuningas, lepuuttaen kättään suuren miekan kahvalla, "silloin saamme minä ja Tanska vielä rauhaakin, ja silloin minulla on suoritettavana suuri rauhantyö, jota minä nyt en voi ajatella! Viisaan, hyvän kuninkaan tulee rakentaa maata lailla; mutta ensin täytyy huolehtia kruunun turvallisuudesta ja kunniasta. Niinkauan kuin viholliseni valvovat, en minä voi levätä ja ajatella rauhan töitä. Jumala kanssasi, sinä rauhan ja tyyneyden hurskas perikuva! Sinun lempeässä läheisyydessäsi minä en tohdi viipyä uinaillen; voittoon ja onneen syntyi Wolmar, mutta onni voi kääntyä hädäksi — niin on eräs vanha ennustaja sanonut minulle. Siksipä minä tahdonkin tarttua onnen siipiin, kun ne vielä suhisevat pääni seutuvilla. Jumala vahvistakoon sinua, rakas Dagmar, voi hyvin!"
Näin sanoen Valdemar jätti lempeän kuningattarensa ja Riiben linnan. Dagmar istui taas yksin autiossa linnassa, mutta pian hän sai tietoja kuninkaalta.
* * * * *
Eräänä päivän kuningatar istui naistuvassa neuloen somaa myssyä ja ristiäisvaatteita pienelle, odotetulle kruununperilliselle. Hänen oikealla puolellaan istui kreivitär Ida surullisena ajatellen veljiensä onnetonta taistelua kuningasta vastaan, ja usein putosi neula hänen kädestään; hänellä oli sama rakas salainen työ kuin kuningattarella, ja hänen olentonsa ilmaisi täysin hänen tilansa. Riiben Kristiina heitteli iloisena kultasukkulaa pieneen silkkikankaaseen ja hyräili tanskalaisrunoilija Thorgeirin voittolaulua, joka enimmäkseen ylisti kuningasta, mutta jossa mainittiin myös kuninkaan urheimmat ritarit kreivi Albert ja ritari Otto. Jakkaralla kuningattaren jalkojen juuressa istui pikku Rigmor kuunnellen laulua.
"Kuninkaat ja ritaritko vain ansaitsevat mainetta ja kiitosta?" kysyi Rigmor. "Eivätkö asemiehetkin voi kunnostautua?"