"Kuulkaahan siis", lausui synkkä vieras. "Minä luulin Innocentiusta liian araksi ja Saksan ruhtinaita ja kansaa liian sankarillisiksi; te tiedätte, kuinka keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin on käynyt; minut kaatoi pannasalama itse pääalttarin eteen, se on murskannut koukerosauvan kädestäni ja huuhtonut pois pyhän voiteen päälaeltani; mutta vielä minulla on ydintä kädessäni ja kuningasverta suonissani. Antakaa minulle piispanhiipan sijaan kypärä ja ristiinnaulitun kuvan sijaan miekka — turhaan ette ole minua kutsunut ystäväksi ja kostotoveriksi!"
"Mitä teillä on mielessä? Antaa kuulua uljas herra!" sanoi kreivi Henrik. "Vihollinen on oven takana eikä meillä ole aikaa pitkiin neuvotteluihin."
"Linnaa ette voi puolustaa sillä kourallisella väkeä, mikä teillä on", lausui sotataitoinen arkkipiispa nyt rauhallisena ja järkevänä. "Se on huonosti varustettu, varsinkin itäpuolelta, eikä kreivi Albertin kanssa käy leikitteleminen. Jättäkää jälelle vähälukuinen miehistö neuvottelemaan vihollisen kanssa kohtuullisista antaumisehdoista, mutta lähtekää itse viivyttelemättä Bambergiin! Kun te siellä rohkaisette keisari Fiilippiä ja yllytätte häntä ratkaisevaan retkeen Tanskalaista ja keisari Ottoa vastaan, riennän minä vanhojen saksilaisteni ja bremeniläisteni kanssa Hampuria kohden; minä valloitan kaupungin, ja sieltä päin minä hankin ensin Valdemar-kuninkaalle muuta ajattelemista, Schwerinin hävittämisen tielle. Minä tiedän paremmin kuin kukaan, että keisari Otto suosii häntä vain näön vuoksi. Hän aikoo nyt hakea Englannin apua, mutta ennenkuin se apu tulee, täytyy tanskalaisen tyranniuden olla lopussa. Tietänette, että ylimielinen serkkuni on sekaantunut myös Ruotsin kruununperimysriitoihin. Reippaat Sunenpojat, mukanaan kuusitoista tuhatta tanskalaista ja böömiläistä, ovat lähteneet auttamaan Sverker-kuningasta prinssi Eerikkiä vastaan. Nyt on onnellinen hetki. Jos nyt voin pidättää kuninkaan Hampurin luona, ja ruotsalaiset lyövät Sunenpojat ja te keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin kera työnnätte kreivi Albertin tälle kulmalle — niin Tanskan valtaistuimen täytyy sortua; ja silloin minä näytän kuningas Valdemarille ja ankaralle Innocentiukselle, mitä pannanalainen kuninkaan poika voi!"
"Arvoisa herra veli!" lausui Hildesheimin piispa säpsähtäen. "Ette tietysti aijo vaihtaa piispanhiippaanne tavalliseen ritarikypärään — jos ymmärrän teidät oikein, tahdotte kultarenkaan sen ympärille. Mutta ajatelkaahan, se on yltiön teko! Ilman sovintoa pyhän isän kanssa pannanuoli musertaa kruunun kuten piispanhiipankin."
"Se olkoon minun asiani, herra!" keskeytti arkkipiispa hänet ylpeänä ja itsetietoisena. "Jos olette harkinnut suunnitelmaani, kreivi Henrik, niin elkää miettikö kauempaa, nyt ovat hetket kalliit."
"Minä seuraan teitä, uljas herra", sanoi kreivi Henrik varmasti. "Te olette syntynyt kruunun ja valtikan kantajaksi." Tuskin tämä päätös oli tehty ennenkuin se toteutettiin, ja tunnin kuluessa olivat Schwerinin kreivit perheineen ja aarteineen lähteneet linnasta ja matkasivat ystävineen ja liittolaisineen Bambergiin.
* * * * *
Samaan aikaan oli kuningas Valdemarilla ollut keisari Otto vieraana Riibessä suurissa voittojuhlissa. Kansa oli huumaantunut sotaonnesta ja ylpeili voitokkaasta kuninkaastaan. Runoniekat ylistivät hänen voittojaan ja pilkkailivat keisari Fiilipin ja Saksan ruhtinasten pakoa ja tappiota. Rauhallinen, hiljainen Thorgeirkin näytti juopuneen kuninkaansa onnesta ja antoi kansalle voittokulun, ylistäen siinä isien miehuutta ja kuntoa sekä mainiten kuninkaan suuren Valdemarin voittamattomaksi pojaksi. Vaikka ne, joiden pakoa ja tappioita ivailtiin, olivatkin keisari Oton vihollisia, ei Henrik Löven poikaa kuitenkaan miellyttänyt kuulla saksalaista miehuutta halveksittavan Tanskassa. Otto keisarilla ei ollut isänsä sankarimuotoa, hän oli mitätön vartaloltaan, hänen epämääräiset, hiukan hurskaannäköiset kasvonsa olisivat paremmin sopineet papille kuin keisarille, ja missä hän esiintyi kookkaan Valdemarin rinnalla, ei hänen keisariprameutensakaan korvannut sitä, mitä häneltä puuttui voimaa ja arvokkuutta vaikuttamaan kansaan.
Vaikka Valdemar osoitti keisarillista vierastaan kohtaan kaikkea asianomaista kunnioitusta ja ulkonaista kohteliaisuutta, oli kuningas kuitenkin liian rehellinen voidakseen täysin salata epäröintinsä häntä kohtaan; ja keisari jätti hänet sekä Tanskan kansan, sydämessään salainen kauna ja päätös olla säilyttämättä rauhaa ja liittolaissuhdetta Tanskan voitoistaan ylpeän kuninkaan kanssa kauemmin kuin välttämätöntä oli.
Kun keisari oli mennyt, olivat Valdemarin kasvot täysin tyynet ja tyytyväiset. Hän näytti voittaneen myös kaikki salaiset surunsa ja unohtaneen kauniin Berengariankin; ainakin hänen ilonsa oli tosi ja vilpitön, kun hurskas, rakastettava Dagmar kohta hänen kotiuduttuaan ilmoitti hänelle hänen ja Tanskan toiveen kruununperillisestä toteutuvan.