Valdemar istui valkoisen sotaoriinsa selässä Hampurin edustalla, kehoitellen holsteiniläisiä talonpoikiaan uutteraan työhön valleilla ja suojakaivoksilla, kun piispa Pietari ja Jaakko Sunenpoika saapuivat vanhan Martin saattamina alakuloisina, verisinä ja tomuisina tuoden hänelle tuon Jobin viestin.
Kuningas puraisi huultaan vaieten, jotta ei yhdelläkään moitteensanalla vielä syvemmin haavoittaisi Pietari-piispaa ja hänen veljeänsä; he olivat nähneet veljensä kaatuvan sivullaan, eivätkä olleet lähteneet taistelukentältä, ennenkuin viimeisten vastustelevain tanskalaisten ja böömiläisten soturien kera.
"Se on vanhurskaan Jumalan rangaistus minulle ja minun suvulleni", sanoi piispa Pietari. "Me emme taistelleet tälläkertaa kuninkaan ja isänmaan tähden, vaan itsemme ja onnettoman lankomme takia. Minä käytin väärin teidän jaloa suosiotanne, herra kuningas, teidän ja maan turmioksi, ja sellaisena aikana, jolloin te itse olisitte tarvinnut meidän kättämme ja kilpeämme. Kas siksi Herra luopui meistä. Minä en kysynyt neuvoa Häneltä, kun sokeassa kiihkossani luotin omaan mitättömään voimaani; siksi hän antoi minun nähdä veljieni veriset otsat ja ajoi minut voitettuna, häväistynä pakolaisena tänne, jotta minä tunnustaisin syyllisyyteni edessänne, ankara herra kuninkaani. Rangaiskaa minua nyt ansioni mukaan, herra kuninkaani! Mutta tulkoon teidän oikeutettu vihanne vain minun kannettavakseni — minun kiivauteni ja kärsimättömyyteni oli koko onnettomuuden syy."
"Jos minä vielä voisin olla vihainen sinulle, uskollinen, kunnon piispa Pietari", lausui nyt kuningas laskien kätensä osanottavasti hänen olkapäälleen, "niin minä en ansaitsisi mitään lohdutusta, silloin kun minä itse kerran menetän voiton, — ja voihan sekin päivä tulla. Tänään Herra lähettää sinun kauttasi minulle varoituksen huomaamaan onnen vaihtelevaisuutta. Rohkeiden veljiesi kaatuminen surettaa minua, minulla ei ollut parempia eikä uskollisempia ystäviä! — Reipas, rohkea Engelbrekt, Karl Grå, — Ove Dyre, kirkkaan torven ritari — ei yksikään heistä enää taistele rohkeana ja iloisena rinnallani. Haudattiinko heidät taistelutantereelle vai joutuivatko heidän ruumiinsa vihollisten käsiin."
"Me hautasimme heidät, herra kuningas, kun meillä vielä oli ympärillämme rohkeita sotureita. Tämän nuolen minä vedin Esbern veljeni uskollisesta rinnasta."
"Antakaa tänne!" sanoi Valdemar. "Se talletetaan hänen muistokseen niiden voittomerkkien joukossa, jotka hän toi minulle parempina päivinään."
"Minä rukoilin heidän sielujensa puolesta", jatkoi piispa ja hänen voimakas äänensä värähti, "minä heitin multaa heidän ylleen verisellä miekallani. Jumala suokoon heille autuaan ylösnousemuksen ja elköön heidän verensä tulko minun syntisen pääni päälle!"
"Olkaa huoleti, hurskas herra!" sanoi kuningas liikutettuna. "Te olette kyllä, kuten pyhä kaimannekin, kiivas vetämään miekan esiin, mutta myöskin nopea katumaan kuten hän. Mistä te voinettekin moittia itseänne tähän retkeen nähden, sen antakoon Jumala armossaan anteeksi, niinkuin minä säälien teitä annan teille anteeksi! — Mutta nyt ei ole aikaa vaikerteluun; häviö on häviö, eivätkä kuolleet palaa takaisin." Kuningas sanoi myös pari ystävällistä sanaa äänettömälle, murheelliselle Jaakko-herralle ja kertoi hänelle sitten asiaintilan, että ennenkaikkea oli ajateltava vain piispa Valdemarin pitämistä saarroksissa sekä varustauduttava kohtaamaan ja lyömään pakoon se suuri sotajoukko, jonka kera keisari Fiilippiä odotettiin Bambergista.
Arkkipiispa Antero, joka oli palannut Riiasta ja oleskeli kuninkaan luona leirissä, kuuli nyt hiljaisena ja alistuvana kertomuksen veljiensä kuolemasta; hän oli joka päivä piispa Pietarin ja kreivi Albertin kanssa sotaneuvostossa ja otti innokkaasti osaa sotavarusteluihin. Eräänä päivänä astui arkkipiispa piispa Pietarin kanssa kuninkaan telttaan, ja Valdemar saattoi veljesten kasvoista nähdä, että heillä oli hyvä tieto tuotavana hänelle.
"On varmaan tapahtunut jotakin erikoista ja tuhoisaa viholliselle, herra kuningas", sanoi arkkipiispa. "Hampurissa on suuri sekaannus; etuvartiamme ovat nähneet sotureitten heittävän pois aseensa ja pakenevan varustuksista; teidän ripeä sisarennepoika, kreivi Otto ja minun nuori, reipas holhottini Riisen Kaarlo käyttivät kohta hyväkseen tätä epäjärjestystä ja hiipivät rohkeina valepuvussa kaupunkiin urkkimaan, mitä on tekeillä. On levinnyt miltei uskomaton huhu, että keisari Fiilip on kuollut ja piispa Valdemar kadonnut äkkiä Hampurista."