Vastausta odottamatta meni kreivi Albert tyynenä telttaansa.
Tunnin kuluttua ratsasti Kaarlo pahantuulisena Gentiin vievää tietä, kirje taskussaan, ja Otto-kreivi istui kiukkuisena teltassaan kuunnellen, kuinka leirissä varustauduttiin hyökkäykseen.
"Olenpa aika pöllö!" sanoi Otto ja löi otsaansa, "kun en osaa sitä tyttöä unohtaa. Hänen tähtensä annan kunnian ja voiton kiitää ohitseni! Ja mitäpä Kaarlo voi tähän asiaan! Hän oli aina uskollinen, harras ystäväni. Ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti kuin luulen. Eihän kuningas ole puoleentoista vuoteen ollut Riiben linnassa — hänhän ajattelee vain sotaa ja vainoa, jospa minä Kristiina-paralle sittenkin teen vääryyttä. Kun minä ratsastin pois ja halveksivin silmäyksin katsoin ylös ikkunaan, häntä tervehtimättä — ah, hänen surullista katsettaan en ikinä unohda! Ja kumminkin — ei, en tahdo enää koskaan häntä ajatella!" Uskotellakseen itselleen ja tovereilleen, ettei hän teltta-arestillaan antanut pilata hyvää tuultansa, tuotti hän itselleen kannun viiniä ja hyräili iloisia lauluja.
Kaarlolla oli matkalla Flanderiin hyvää aikaa muistella tapahtunutta ja tutkia syytä Otto-kreivin katkeriin ja loukkaaviin sanoihin, jotka olivat aiheuttaneet heidän ystävyyssuhteensa äkillisen ja luultavasti korjaamattoman rikkoutumisen. Hän ei epäillyt sisarensa viattomuutta eikä voinut uskoa kuninkaan salaa ja moitittavalla tavalla seurustelevan hänen kanssaan. Mutta Oton sanat ja se häpeällinen juoru, joka niihin oli aiheen antanut, olivat jättäneet Kaarlon uskolliseen sieluun katkeran okaan, jota poisnyhtämään hänen mielestään ei riittäisi suurinkaan kunnianosoitus. Hän päätti ajaa tämän asian loppuun ja avonaisesti uskoa sen kuninkaalle. "Kristiinan täytyy lähteä pois, pois Riiben linnasta", sanoi hän itsekseen. "Ehkäpä luostari olisi sopiva paikka hänelle, juorujen tahraamalle tyttörukalle! Otto rakastaa itse häntä, hän on mustasukkainen, se on selvää; mutta hän ei saa koskaan enää Kristiinaa nähdä! Hänen pitää miekoin ja keihäin antaa meille hyvitys, vaikkakin kreivi Albert, tai vaikkapa itse kuningas asettuisi välillemme! Pahus pojan periköön! Hm! hän on kuninkaan sisarenpoika — mutta en minäkään ole koira, eikä sisareni portto. Sen minä hänelle vielä näytän, — en minä saanut ritarilyöntiä sisareni tähden, en ostanut kunniaani hänen häpeällään."
Kun hän näin hiljaisena, kuutamoisena juhannusyönä laski tulisin, intohimoisin purkauksin kiukkunsa ilmoille, hevosen ravatessa hyvää vauhtia eteenpäin yli kanervaisen kankaan, pysähtyi hevonen äkkiä, hypähti syrjään, ja jäi levottomana seisomaan. Kaarlo tarttui lujemmin ohjiin ja katseli ympärilleen. Hämmästyksekseen hän huomasi viheliäisen ihmisolennon, jonka yli hän oli ollut ratsastamaisillaan, makaavan tiellä poikittain. Tuo outo näky herätti hänessä sekä myötätuntoa että kauhua: siinä oli keltaisenkalpea kuihtunut, mustaan, rääsyiseen maallikkoveljen pukuun puettu ihminen; hän vääntelehti maassa kuin epätoivoisissa kuolemantuskissa ja ojensi käsivartensa pysähtynyttä ratsastajaa kohti.
"Pyhän Qvirinuksen ja pyhän Valentinin kautta!" vaikeroi kolkko, käheä ääni huonolla saksankielellä, jonka ääntäminen oli italialaista tai espanjalaista. "Armahtakaa minua, jos olette kristitty ihminen, ja viekää minut papin luo, jotta voin tunnustaa syntini ennenkun joudun iankaikkiseen tuleen."
"Ihmisparka!" sanoi Kaarlo, "vaikken olisi ritari enkä kristitty, niin enhän voisi jättää teitä tänne makaamaan. Jos voitte pysyä hevosen selässä takanani, niin vien teidät lähimpään taloon, vaikka aikani onkin vähissä. Ojentakaa tänne kätenne ja astukaa jalalleni!"
Mitään vastaamatta kohosi maasta pitkä luuranko-olento ja ojensi hänelle kylmän, kuihtuneen käden; vähemmällä vaivalla kuin mitä kuolevalta olisi odottanut, pääsi hän hevosen selkään satulan taakse; suonenvedontapaisesti pusersi hän pitkät, laihat käsivartensa Kaarlon vyötäisten ympäri. "Ratsasta nyt ennenkuin saatana vie meidät molemmat!" huusi hän, ja Kaarlo iski kannuksensa hevoin kylkiin ja nelisti vinhaa vauhtia eteenpäin.
Hän oli näin ratsastanut hyvän aikaa, eikä vieläkään näkynyt taloa kuivalla kankaalla; kuunvalossa näki hän vain sivullaan hevosen ja molempain ratsastajien kuvat sekä oudon liehuvan viitan varjon, joka suurena mustana pilvenä liehui heidän ympärillään. Niin uskalias kuin Kaarlo olikin, tunsi hän tuon oudon matkatoverin takia kummaa ahdistusta mielessään. Lapsuudenaikuiset kummitusjutut johtuivat elävästi hänelle mieleen; luurangon laihat käsivarret puristivat häntä rinnasta, ja hän tunsi voimakkaasti kiusausta heittää taakkansa pois. "Elkää puristako minua niin lujaa!" sanoi hän, "tehän tukehdutatte minut — haa, kuka olette?"
"Aja, aja!" kuiskasi käheä ääni hänen takanaan. "Minä sanon sinulle kuka olen, jos osaat olla vaiti. Olen saatanan paras kokki, mutta minulla ei ole lainkaan halua tulla paistetuksi hänen kyökissään. Katso, hän pitelee minua jo viitan liepeestä, ja kaksi perkelettä hän on jo lähettänyt minulle esimauksi: toinen syöpi keuhkoani, toinen kalvaa selkäydintäni. Nyt sukkelaan, toveri! Jos kuolen ennenkuin tulen ripitetyksi, saat sinä näin ratsastaa kanssani joka puoliyö. Aja!"