"Sitä saat kysyä kuninkaalta itseltään", vastasi Otto katkerana. "Vai oletko sinä niin tietämätön siitä, mistä kaikki ihmiset puhuvat, että vasta nyt ensi kertaa kuulet, kuinka suuressa arvossa kuningas kauniin sisaresi pitää? Kristiinahan hoitaa Dagmarin poikaa, nuorta Valdemar-prinssiä, kuin olisi tämän oma äiti, asuuhan hän vielä Riiben linnassa — tietysti kreivitär Idan ystävättärenä ja prinssin kasvatusäitinä — mutta kaikkihan tietävät, että häntä totellaan ja kunnioitetaan puolittain kuningattarena, vaikutusvaltaisena naisena, jolta vain puuttuu kruunu ja piispan siunaus, ollakseen täydelleen ja kaikella kunnialla se josta hän käy."
"Haa! Häpeällistä valhetta ja panettelua!" huusi Kaarlo, ja koko hänen ruumiinsa vapisi mitä suurimman katkeruuden vallassa. "Suoraan sanoen, olisi sisareni siis kuninkaan jalkavaimo! Ja tämän sanotte te, kreivi Otto, te, joka olette ollut ystäväni ja aseveljeni, jota olen rakastanut kuin veljeäni, ja jonka puolesta olisin henkeni ja vereni uhrannut! Sisareni kunniallisen nimen ja maineen rohkenette te tahrata näin valheellisin ja hävyttömin syytöksin, ja itsepä kuninkaan, jalon enonne kunnian tallata sillä tavoin lokaan. Kuolema ja kirous, se maksaa teille henkenne! Paljastakaa miekkanne, panettelija! Tästä hetkestä lähtien olette te veriviholliseni — te olette riistänyt minulta rauhani ja kunniani!"
Mitä rajuimman kiihkonsa vallassa oli Kaarlo jo paljastanut miekkansa; hänen loukkaavat sanansa olivat saaneet Oton veren kuohahtamaan; mutta tapansa mukaan säilytti Otto Kaarlon kiukkuillessa mielenmalttinsa ja katui mitä mustasukkaisuudesta oli tullut lausuneeksi.
"Kaarlo, rakas Kaarlo!" sanoi hän nyt, taitavasti torjuen hurjat, kiihkeät miekaniskut, "tarkoitukseni ei ollut loukata sinua. Jos voisin sydänverelläni ostaa sisaresi kunnian, taivaan Jumalan kautta sen tekisin: ei yksikään mies ole rakastanut häntä niinkuin minä —"
"Tosiaan, sen kyllä huomaan", huusi Kaarlo, vaikeni silmänräpäyksen ajan hengähtäen syvään, ja antoi sitten taas kiukkunsa puhjeta sanoiksi. "Et sinä ensi kertaa puhu loukkaavasti sisarestani. Muistatko, kuinka pyysit minua sulkemaan hänet luostariin suojellakseni hänen kunniaansa? Tällaista hän ei ole sinulta ansainnut. Olisitpa kuullut, kuinka hän on sinusta puhunut, olisitpa nähnyt kuinka hän pelkäsi henkeäsi silloin kun pyysin häntä varoittamaan sinua kavalalta papilta" — — —
"Onko se totta?" huudahti Otto iloisena. "Mutta mitäpä se minua auttaa? Olisitpa sinä kuullut, mitä hän oli uskonut Dagmar-kuningattarelle — josta kuningatar-raukalle ehkä koitui kuolema; — olisitpa kuullut, mitä kuningas minulle lausui, kun olin niin sokea ja houkka, että halusin olla sinun lankosi ja hänen yhtä haavaa" —
"Kirottua valhetta ja panettelua kaikkityyni!" huusi Kaarlo taas. "Haa, olitpa vaikka kymmenesti kuninkaan sisarenpoika, olitpa vaikka oma veljeni — niinkuin olit paras, ainoa ystäväni — hengelläsi saat maksaa tämän häväistyksen, verelläsi pestä pois tämän häpeätahran, jolla olet tahrannut kuninkaan ja viattoman sisareni kunniaa!" Sokeassa raivossaan hyökkäsi hän jälleen miekka ojona toveriansa kohti, ja vikkelän Oton täytyi käyttää koko asetaitonsa ja sukkeluutensa torjuessaan hurjia miekaniskuja luotaan.
Päällikön teltan ulkopuolelta kuuluva tulinen miekankalske herätti huomiota, eikä tätä miekkailua ollut monta silmänräpäystä kestänyt kun pitkä, vakava, mustaan sota-asuun puettu Albert-kreivi ryhdikkäänä ja kookkaana ilmestyi taistelevien keskelle, kiskasi taitavin ottein miekan tulisen oppilaansa kädestä ja sivalsi Oton miekan syrjään, niin että se surisi hienotekoisessa kahvassaan.
"Oletteko kumpikin järkenne kadottaneet yhtä haavaa?" kysyi Albert, kasvoillaan tyyni ja käskevä päällikönilme, ja rinnassaan täysi tietoisuus ylivoimastaan. — "Kuninkaan nimessä, miekkanne tänne, Otto, Lüneburgin kreivi!" Käin sanoen hän kääntyi kylmän ja vieraan näköisenä orpanansa puoleen, ja vastustelematta ojensi Otto hänelle kohteliaasti miekkansa, sillä hän tiesi, ettei ankaran orpanansa kanssa käynyt leikitteleminen.
"Te menette telttaanne", jatkoi päällikkö, "ja pysytte siellä kaksikymmentäneljä tuntia! Ja te, ritari, Riisen Kaarlo! Ottakaa miekkanne maasta! Tiedän, ettette olisi sitä kohottanut kuninkaan sisarenpoikaa vastaan, jollei teitä olisi kovasti loukattu. Mutta te olette rikkonut sotalakia vastaan, ja minun täytyy teitä rangaista. Ei kumpikaan teistä saa olla osallisena huomispäivän hyökkäyksen kunniassa. Tunnin kuluttua olette te matkalla Gentiin, ritari Kaarlo, ja viette minulta kirjeen kuninkaalle!"