"Huomenna siis rynnätään linnaan!" — sanoi Kaarlo. "Kuningas saattaa meidät häpeään tällä kertaa, kuten tavallisesti; täällä me olemme vielä, sillävälin kuin hän on valloittanut Muthenin ja ajanut rajakreivin pesästään. Haa, olisipa siellä saanut olla mukana! Ilo on olla hänen mukanaan, kun ankara tappelu on kysymyksessä. Kun hän kohottaa kätensä ja huutaa: eteenpäin! ja kun pienet silmienväliset rypyt pitenevät ja syvenevät, silloin tietää, että elämä ja kuolema on kysymyksessä, ja Jumala armahtakoon vihollista, jollei se nelistä. Muistatko, kun hän ajoi rajakreivin Elben toiselle puolelle? Se oli iloinen päivä; ja kun otimme Stettinin ja Pazewalkin takaisin — ja tästä päivästä kaksi vuotta taaksepäin —"
"Sen päivän sinä kyllä muistat joka kerta kun kuulet kultakannuksesi helisevän!" vastasi Otto.
"Sinä ansaitsitkin ne kunniallisesti, se täytyy myöntää; mutta sen sijaan, että sait ritarilyönnin kuninkaan miekan lappealla, olisit voinut saada sen terästä niin että olisit iskun muistanut kuolinpäivääsi saakka, mutta onneksi oli sinulla sisaresi keltainen tukka ja hänen siniset silmänsä."
"Mitä tällä tarkoitatte, ritari Otto?" kysyi Kaarlo loukkaantuneena ja ihmeissään. "Jollei kuningas olisi uskonut minun ritarilyöntiä ansaitsevan, niin tuskinpa hän olisi sitä minulle antanut; ja mitä sisareni tähän kuuluu?"
"Ehkä enemmänkin kuin uskot, kelpo aseveljeni", vastasi Otto. "Elähän nyt suutu, jos sanon sinulle totuuden. Myönnänhän minä sinun ansainneen sen kunnian, että kuninkaan omasta kädestä sait ritarilyönnin taistelupaikalla keskellä kolmituhatlukuista kaatunutta vihollislaumaa. Mutta olisitpa nähnyt kuninkaan tuiman katseen, kun hän huusi: seis! ja sinä innossasi yhä ajoit takaa kuurinmaalaisia; — olisitpa kuullut hänen jyrähtävän: Jumal'auta, kuka on tuo hävytön sotilas, joka ei tottele? — niin myöntäisit minun olevan oikeassa, ja sensijaan että olet suuttunut minuun, kiittäisit minua henkesi pelastuksesta ja kultakannuksistasi."
"Kuinka niin?" kysyi Kaarlo. "Hengestäni minä kiitän Jumalaa ja pyhää Yrjänää, ja kultakannuksista tietääkseni vain kuningasta ja kelpo miekkaani."
"Anteeksi! minua, hyvää ystävääsi ja aseveljeäsi, on sinun niistä kiittäminen", jatkoi Otto taas. "Ellen minä olisi huutanut kuninkaalle: se on Riisen Kaarlo, Kristiina-neidon veli, ja ellei kuningas olisi huomannut silmiin pistävää yhdennäköisyyttäsi kauniin sisaresi kanssa, kun sinä vihdoinkin kuulit kuninkaan kutsuneen sinua luoksensa ja särjetyin kypärin laskeuduit alas hevosen selästä ja polvistuit hänen eteensä, — niin olisi varmaankin se miekka, jonka hän suutuksissaan oli sinua vastaan kohottanut, lävistänyt valkoisen otsasi sensijaan että se lempeänä ja kunnioittavana laskeutui olallesi."
"Jospa olisin tästä varma", vastasi Kaarlo kuohahtaen, "niin haluaisinpa mieluummin antaa kultakannukset takaisin kuninkaalle ja paljastaa pääni hänen kuninkaalliselle miekalleen, kuin olla sisarelleni kiitollisuudenvelassa kuninkaan armosta ja korkeimmasta saavuttamastani kunniasta."
"No, no!" sanoi Otto tyynnyttäen, "mikä onnettomuus se oli, ettei kuningas tehnyt vääryyttä, ja että satunnainen yhdennäköisyytesi kauniin tytön kanssa joudutti ylennystäsi, jonka ansainneeksi koko Tanskan ritaristo sinut tunnustaa?"
"Kiusallista, kirotun kiusallista se on!" sanoi Kaarlo, "ja mitä minun sisareni kuninkaalle kuuluu?"