"Tuhat tulimmaista!" huudahti Valdemar kiukustuneena. "Mitä sinä minusta oikein ajattelet. Luuletko minun jo unohtaneen sen kuningattaren, jota koko Tanskanmaa suree, ja joka tuskin on ehtinyt kylmetä haudassaan? Luuletko sinä minun milloinkaan lahjoittavan hänen kruunuansa kamarineitsyelle!"
"Jalolle ritarintyttärelle, herra kuningas!"
"Olkoon menneeksi! Kutsu häntä vaikka prinsessaksi, jos haluat, mutta elä minua pidä kilpakosijanasi. Vaikkakin minulla olisi syytä uskoa tulevani onnellisemmaksi kuin sinä, niin ei tämä kuitenkaan juolahtaisi edes minulle mieleen, vaikka sekä elävät että kuolleet minua siihen kehoittaisivat. Mitenkä sellainen juoru on päässyt leviämään kansan keskuuteen? — Kuka on sinulle sen kertonut?"
"Eikö tuo puhe siis olekaan tyhjää juorua?" kysyi Otto, posket mustasukkaisuudesta hehkuen. "Teillä on syytä uskoa että te, herra kuningas, tässä asiassa menestyisitte minua paremmin. — Te sanotte minun varmasti saavan rukkaset. Teillä on nähdäkseni ollut parempi tilaisuus kuin minulla tutkia neiti Kristiinan mielenlaatua. Hyvä, herra kuningas! Minä väistyn mahtavamman ja onnellisemman tieltä, joka on liian ylpeä kutsumaan itseänsä minun kilpakosijakseni ja antamaan Tanskan kruunua kamarineitsyelle. Kiitokset suoruudestanne! Se estää minua tekemästä tyhmyyksiä. Mutta Jumala suokoon teille anteeksi, että olette vienyt rauhan kahdelta ihmiseltä, jotka ehkä olisivat antaneet henkensä teidän kunnianne ja onnenne edestä!"
Sen enempiä jäähyväisiä jättämättä, kiiruhti Otto-kreivi kiihtyneen näköisenä pois, ja kuningas katsoi hänen jälkeensä hämmästyneenä ja surumielisenä.
"Rakastunut poika parka!" sanoi Valdemar. "Ehkäpä olen puhunut hänelle samalla kertaa liian paljon ja liian vähän. Tuo urhea, reipas nuorukainen pitää minusta joka tapauksessa, ja minä olen tahtomattani asettanut esteitä hänen pyrkimyksilleen. Tyttöä minun myöskin tulee sääli. Hm! Lastenhaaveita kaikki tyyni! Jos taputan kaunista, nuorta tyttöä poskelle, niin ei hän siltä kuole rakkaudesta. Ja jos oikullisen neitosen pistää päähän suosia enemmän minua kuin ylpeätä sisarenpoikaani, niin ei tämä luultavastikaan siltä heti hyppää linnankaivoon. Ajan mukana tulevat neuvot. Kunpa vain voisin unohtaa Berengarian!" — Pitemmälle hän ei päässyt mietteissään: kun hän tämän nimen mainitsi, kohosi veri väkisinkin hänelle kasvoihin. Hän loi alas silmänsä kuin olisi itseään hävennyt, ja hänen harhaileva katseensa osui pieneen, pöydällä olevaan kultarasiaan, jossa oli hurskaan Dagmarin kuva. Hän katseli sitä kauan, hellin, surumielisin silmäyksin. Hänen mieleensä muistuivat kuningattaren viimeiset, Berengariaa koskevat sanat. Hänestä tuntui kuin olisi vainajan hiljainen, hurskas henki hänen lähellään ja hän istuutui rauhallisena jatkamaan sitä tärkeätä työtä, jossa hänen nuori, tulinen sisarenpoikansa oli häntä häirinnyt.
Kuningas oli nyt kokonansa valtiomies ja soturi, ja tärkeät valtiolliset toimensa saivat hänen nähtävästi päivä päivältä yhä enemmän unohtamaan muut murheet. Kuukausi kului toisensa jälestä. Kansa puhui yhä vielä Dagmarista, eikä kukaan toivonut näkevänsä hänen kruunuansa kenenkään muun päässä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Enemmän kuin kaksi merkillistä vuotta oli kulunut Dagmarin kuolemasta. Suuria ja tärkeitä asioita oli tapahtunut.
Wetemundin, Brandenburgin rajakreivin lujan linnan edustalle, kolme peninkulmaa etelään Stettinistä, olivat tanskalaiset pystyttäneet leirinsä, ja siellä varustauduttiin päähyökkäykseen valmistamalla vallilinkoja ja rynnäkköportaita. Oli kaunis juhannusilta vuonna 1214. Kreivi Albertin teltasta astui ulos kaksi täyteen sota-asuun puettua nuorta ritaria, kypäreissä korkeat höyhentöyhdöt, ja pukinnahkaisissa saappaissa kultakannukset. Ne olivat Lüneburgin Otto-kreivi ja Riisen Kaarlo.