"No, Herran nimessä, kosi vaikka kymmentä, jos haluat!" sanoi Valdemar hymyillen. "Se on sinun oma asiasi, kelpo sisarenpoikani. Sydämenasioihin minä en milloinkaan sekaannu. Minä oletan, ettei valintasi tuota itsellesi eikä kuninkaalliselle perheelle häpeää."
"Sitäpä juuri halusin teille selittää, herra kuningas!" jatkoi Otto. "Vaikka tässä asiassa olenkin oma herrani, niin en kuitenkaan soisi valintani olevan teille vastenmielisen, — ja koska te tunnette sen nuoren naisen, jonka oma sieluni ja sydämeni on, niin haluaisin ennenkuin lopullisesti asiani esitän, saada tietää —"
"Ehkä missä määrin sinun kaunottaresi minua miellyttää?" keskeytti Valdemar hänet kärsimättömänä. "Mitä se sinua hyödyttää? No sano nyt suoraan, kuka se on?"
"Hän ei tosin ole ruhtinaallista syntyä eikä ylhäistä sukua", — vastasi Otto, "mutta hän on kelpo ritarin tytär, olipa Herrassa nukkuneen kuningattaremme rakkahin ja paras ystävä —"
"Ei suinkaan vain Riisen Kristiina?" kysäsi kuningas säpsähtäen. "Jos olen oikein arvannut, niin minä säälin sinua, reipas Ottoni!"
"Miten niin, herrani ja kuninkaani?" kysäsi Otto äkkiä ja katseli Valdemaria levottomin ja tutkivin katsein. "Hänen siveyttään ja kunniaansa vasten teillä ei kaiketi ole mitään muistuttamista, enkä minä pelkää ainoatakaan kilpakosijaa —"
"No, no, elähän liiaksi ylvästele, nuori ystäväni!" keskeytti hänet Valdemar, salaa tuntien olevansa paremmalla puolella. "Tosin sinä olet nuori ja kaunis, ja osaat puheesi sievästi sommitella, mutta näetkös nuorilla naisilla on usein kummallisia päähänpistoja, ja onpa nähty, ettei se nuori haivenleukainen ritari, joka tanssiaisissa ja keihäspelissä veti enimmän huomiota puoleensa, kuitenkaan tehnyt tuohon jaloon naissydämeen niin syvää ja vakavaa vaikutusta kuin pelipöydän ääressä istuva tuima ja parrakas ritari, ryppyotsainen ja naarmuposkinen, joka ehkä oli valloittanut useamman linnan kuin sydämen."
"En minäkään ole uunin loukossa loikoillut, herra kuningas", vastasi Otto kuohahtaen, "silloin kun te ritarinenne sotaretkelle läksitte. Ja jollen ota lukuun teitä ja mahdollisesti orpanaani Albert-kreiviä, ei Tanskanmaassa ole yhtään sankaria eikä ritaria, jota väistäisin."
"Olisipa väärin sanoa sinulta puuttuvan itseluottamusta, reipas Ottoseni!" vastasi kuningas. "Myönnän nähneeni sinun suorittaneen suurempia ja rohkeampia tekoja kuin monen vanhemman ja maltillisemman ritarin. Mutta minulla on hyvä syy uskoa, että niin uljas ja reipas kuin oletkin, sinä et kuitenkaan ole se ritari, josta Kristiina-neito enimmän pitää. Mitä hänen säätyynsä ja syntyperäänsä tulee, ei hän tosin siinä ole sinun vertaisesi, mutta siihen kyllä neuvo keksitään. Hänen siveytensä ja kunniansa on tahraton, ja toivoisinpa minä itse — ei, en sentään — en koskaan toivoisi näkeväni sinua ja häntä onnettomina. Lyhyesti sanoen: siitä ei voi tulla mitään. Jollet minua usko, niin koeta itse onneasi, mutta ennakolta sanon sinulle: sinä saat rukkaset, niin totta kuin nimeni on Valdemar Valdemarinpoika. Heitä nyt mielestäsi nämä houreet, eläkä niistä enää minulle puhu, — minulla on tärkeämpää ajateltavaa!"
"Kuninkaallinen enoni!" virkkoi Otto kiihkeänä. "Elkää käskekö minua noin kylmästi luotanne nyt, kun elämäni suurin onni on kysymyksessä! Sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan: Oletteko itse minun onnellinen kilpakosijani?"