"Kuollut — kuningas Valdemar kuollut — myrkytetty!" — vaikeroi Kaarlo ja pudotti kauhuissaan miekan kädestään, "ja sinä hänen murhaajansa!". Rajusti tarttui hän taas miekkaan. "Kohdatkoon sinua siis taivaan kosto niin totta kuin et elävänä pääse käsistäni!"
"Murha! Apua!" kirkui sairas ja tarttui käsiksi miekkaan. "Oletteko hullu? Enhän minä edes ole nähnyt kuningas Valdemaria! — Murha! Apua!"
Sairaan hätähuuto synnytti melua sivuhuoneessa. Tuokiossa murrettiin ovi auki, ja sisään syöksyi kolme brandenburgilaista ratsumiestä sekä pitkä, mustapukuinen ritari, jälkijoukkona isäntä väkineen.
"Kelvoton mies, kirottu konna, aikooko hän murhata matkatoverinsa? Katsokaapa, hän vuotaa verta, hän vuotaa verta, tuo ihmisparka!" huusivat he toinen toiselleen, ja ennenkuin Kaarlo ehti edes ajatella, olivat nuo kolme vankkaa ratsumiestä hyökänneet hänen kimppuunsa ja riistäneet aseen häneltä.
"Sitokaa hänet käsistä ja jaloista, kelvoton konna!", huusi tuo pitkä, outo ritari, "heittäkää hänet kellariin, kunnes päivä koittaa ja hänet voi kaikkien nähden hirttää!"
Ei kukaan halunnut kuulla Kaarlon itsepuolustusta, vaan ankaran ritarin käskyä noudatettiin viivyttelemättä: kädet ja jalat sidottuina heitettiin Kaarlo alas pimeään lattianalaiseen kuoppaan, ja kansi suljettiin ja lukittiin hänen jälkeensä.
Siihen hän jäi makaamaan puoleksi tiedottomana kovakouraisesta pahoinpitelystä ja kiristi hampaitaan kiukusta. Yht'äkkiä hän huomasi, että hänen yllään oli hiljaista, ja luukussa olevan raon läpi hän saattoi kuulla oudon ritarin äänen.
"Me olemme nyt kahden, ihmisraukka!" — kuului syvä, voimakas ääni lausuvan. "Sinä sanot haluavasi ainoastaan paljastaa sydämesi papille. Hyvä! jollet voi minua nähdä, niin ojenna kätesi tänne! Tunnetko nyt pyhän tonsuurin? [Pappien paljaaksi ajettu päälaki.] Minä peitän sen kypärillä, milloin sitä ei tarvita. Olen vihitty Herran palvelija ja voin päästää sinut kaikista synneistäsi. Rohkaise mielesi, poikani, ja tomusta! Armon ovi on leveä."
"Ja minä olen kapea, hyvä herra", kuului sairaan käheä ääni hurjan naurun säestämänä lausuvan. "Ruumiissani ei ole lihaa linnunkaan syödä; mutta kunhan sielu on erinnyt, luulen sen käyvän niin paksuksi ja leveäksi siitä paljosta myrkystä, jota olen keittänyt, että armon ovi sittenkin jää liian soukaksi."
"Siis, murhaaja, myrkyntekijä", sanoi ritaripukuinen pappi, "no, siitäpä näytätkin. Mutta ole hyvässä turvassa, poikain: sellaisiakin ihmisiä tarvitaan maailmassa. He ovat yhtä tarpeellisia kuin käärmeet ja skorpioonit; eikähän Herra Jumala muutoin antaisi heidän elääkään."