"Hohoo, sittenhän minä olenkin onnellisessa asemassa!" vastasi sairas, "sitä olen ennenkin ajatellut. Mutta olettekohan vain oikea pappi? Minulla on vanha synninpäästökirja taskussani. Näettekö, tämän on eräs piispa minulle antanut, mutta minä en vain tiedä, onko se enää pätevä, sillä hän on sittemmin joutunut pannanalaiseksi."
"Pannanalaiseksi!" mutisi ritari, "se voi parhaimmallekin sattua. Tunnenpa piispan, joka kahdesti joutui kirkonkiroukseen. Täällä on vetoa — panenpa kypärän päähäni taas. Sulje silmäsi valolta! se häikäisee niitä; lasken lampun syrjään. Nyt asiaan, poikani! Mitä sinulla on tunnollasi! Aika on vähissä; minulla on muuta tekemistä kuin viipyä täällä; ja sinulla nähtävästi myös. Mikä murha mieltäsi enimmän painaa?"
"Viimeinen, viimeinen", sanoi pahantekijä. "Hän oli niin nuori ja kaunis — ja se tapahtui neljäntenä päivänä häiden jälkeen — mutta mitä keisari teki vihollisensa tyttärellä?"
"Prinsessa Beatrix, nuori keisarinna! Se synti on painava" — lausui syvä, surkutteleva ääni. "Sinä olit siinä välikappaleena, kurja, mutta kuka oli kätenä? Kenen sielussa syntyi tuo myrkyllinen ajatus?"
"Hohoo!" sanoi pahantekijä, "minä olin vain ase — käsi, joka minua käytteli, vastatkoon asiastaan, eikö niin, herra pastori! Käsi, joka kantaa valtikkaa ja omenaa, ei helposti kuihdu, mutta puikko, jolla hän myrkkykattilaa hämmensi, katsokaa, se on jo kuihtunut! Oi, rukoilkaa, rukoilkaa, hurskas herra, rukoilkaa puolestani, hankkikaa minulle edes siedettävä kiirastuli siitä synnistä! — Mitä tulee kuninkaaseen, joka sai ruton, niin, hänen tähtensä pitää etusijassa kreivin ja pannaanlasketun piispan palaman."
"Kuole nyt vain, kurja, ja ole ainaiseksi vaiti tuosta vanhasta synnistä! Nyt tiedän tarpeeksi!" jyrisi ritarin ääni. "Nyt voin Oton korvaan kuiskata sen sanan, jota kauan olen etsinyt. Murha, murha! se on mahtava sana; tulipa se vaikka sinun kuihtuneilta huuliltasi, kalpea dominikus, saattaisi se hyydyttää veren sydämessäni, ellen olisi veren ja sinun kielesi herra. Tunnetko minut nyt, ja muistatko valan, jonka minulle vannoit?"
"Voi, armollisin herra piispa!" tässä vapisi kuolevan ääni — "tekö se olette itse, vai tuleeko paholainen teidän haahmossanne kurjan sieluni noutamaan? Elkää tappako minua, ennenkuin olette vielä kerran antanut minulle synninpäästön. Enhän minä ole valaani rikkonut, enhän ole nimeänne maininnut kenellekään kuolevaiselle, en edes teille itsellenne; enkä elä tuntiakaan enää. Mutta te olette jälleen pyhä mies, kun olette päässyt kirkonkirouksesta; antakaa minulle siis nyt uusi, voimakas synninpäästökirja ja ottakaa entinen takaisin — sen yli on saatana vetänyt viivan sinä hetkenä, jolloin te jouduitte kirkonkiroukseen."
"Kuole, kuole, kurja"! vastasi voimakas ääni. "Kas niin, auta nyt itseäsi parhaiten, mutta elä minulta autuutta odota, — olen joutunut uudelleen kirkonkiroukseen."
"Voi, voi!" vaikeroi kuoleva, "ketä te siunaatte, se on kirottu — teidän sormenne polttavat ilmassa —. Voi, voi, te olette vihkinyt minut ikuiseen tuleen!"
"Kiemuroi siinä nyt vain ja kuole, kurja sisilisko!" kuului taas syvä ääni lausuvan, — "sinä olit syntynyt palvelemaan mahtavia ja katoamaan. Kuole vain siinä uskossa, että pannaan julistettu piispa on palava puolestasi: hän palaa, pannan säteet polttavat päälakeani, mutta minä nauran niitä: kypärä jäähdyttää sitä paloa, kunnes kruunu sen tyyten sammuttaa. Joko olet kauhusta kuollut, kurja konna!" kuului nyt kolkko, matala ääni, "hyvä on! Kuihtunut raato ei enää ketään ilmaise."