Sanomatonta kauhua tuntien oli Kaarlo kuullut joka sanan eikä epäillyt, että mustapukuinen pelottava ritari oli tuo uhkarohkea Valdemar-piispa, joka nyt oli toistamiseen joutunut kirkonkiroukseen, ja joka nyt lankonsa, Bernhard-herttuan kuoltua etsi suojaa Brandenburgin rajakreiviltä ja Otto-keisarilta, joka uhmaili pannaa kuten hänkin. Kaarlo muisti isä Saxon viimeiset hämäräperäiset sanat, jotka kerran lapsena oli kuullut maatessaan Pietari-piispan makuusopessa, ja jotka hän nyt äkkiä tunsi selvästi ymmärtävänsä. "Jos minä näin ihmeellisiä teitä joudun tietämään vääryyden salaisuuksia", sanoi hän itsekseen "niin ei se suinkaan suotta tapahdu. Valdemar, suuri kuninkaani, sinun kruunuasi tavoitellaan ja henkeäsi uhataan, kuten veljesikin, — sama rikollinen käsi vainoo sinua kuten häntäkin. Haa, olisinpa vapaa! — Mitä minun henkeni on kuninkaan rinnalla?"
Hänen yläpuolellaan vallitsi nyt haudanhiljaisuus. Hän rukoili hiljaa rukouksen ja vaipui uupumuksesta ja rasituksista uneen.
Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi talosta kuuluvaan kovaan meluun. Hän kuuli hevosten astuntaa ja koirain haukuntaa. Sitten kävi kaikki taas hiljaiseksi. Hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää; mutta pihalta kuuluvasta kukonlaulusta hän saattoi päättää, että oli aamuhämärä. Kohta senjälkeen avattiin kellarinluukku, ja kumaraselkäinen mies astui lyhty kädessä alas rappuja hänen luokseen. Hän tunsi sen vanhaksi, itaraksi isännäksi, joka häntä sidottaessa oli riistänyt kultakannukset hänen saappaistaan ja pistänyt ne taskuunsa.
"Jos vielä olette hengissä", sanoi isäntä, "niin voitte nyt kiittää suojeluspyhiänne siitä, että brandenburgilaiset saivat muuta ajateltavaa kuin konnien hirttämistä."
"Ovatko he poissa?" kysyi Kaarlo, "piispakin?"
"Mikä piispa?"
"Outo ritari, aioin sanoa."
"Ovatpa kyllä", vastasi isäntä välinpitämättömänä, asettaen lyhdyn rappusille ja katsellen Kaarlon pukua tarkkaavaisena, muttei lainkaan sen näköisenä kuin aikoisi hänet laskea vapaaksi. — "Tuli tieto, että rajakreivi ja keisari Otto olivat Primbergissä, tietäkääs, ja silloin käski ankara herra ritari heti satuloida hevoset ja lähti tiehensä, kuin piru olisi hänet vienyt, teitä muistamattakaan. Minäkään en halunnut häntä teistä muistuttaa; minä ajattelin näin: onpa täällä laki ja oikeus maassa, ja jos kenenkään asiana on johtaa vieraitani hirsipuuhun, niin kelleppä se lähemmin kuuluisi kuin minulle. Kaunis toverinne makaa tuolla ylhäällä sängyssä kuolleena, jäykkänä kuin silli, kuten tietänette. Minulla on kyllä todistajia, että te olitte lyödä hänet kuoliaaksi ja te olisitte kyllä tehnyt hänestä lopun kahdenkesken, ennenkuin ehdimme tulla sisälle. Helppo olisi saada teidät tuomituksi ja hirtetyksi. Mutta te näytätte kunniallisen miehen pojalta, enkä minä pidä teitä petturina enkä saiturina. Kuollut on nyt kuollut, ja minulla on kristillinen mieli: mitäpä minua liikuttaa, haluatteko ottaa ystävältänne hengen vai ette, kunhan vain vastaatte puolestanne ja maksatte kullekin osansa. Jos nyt suoritatte sekä oman yösijanne että hänen, ja mitä kumpikin olisitte nauttineet ellette olisi saaneet esteitä, lisäksi mitä kuolleen hautaaminen maksaa, ynnä vielä säädyllisen palkkion vaivastani ja levottomuudestani, päästän minä teidät siteistänne ja lasken teidät menemään, sen enempää melua tästä asiasta nostamatta. Kumppaninne oli muuten kelvoton petturi!" lisäsi hän. "Tässä on rahakukkaro, joka hänellä oli vyöllään; siinä ei, kunniani kautta, ole puolta äyriäkään, kuten itse näette."
"Vai niin!" vastasi Kaarlo. "Vaikka se olisi ollut täynnä kultaa ja jalokiviä, en kehoittaisi ketään kristittyä ihmistä siihen kajoamaan."
"Kuolema ja kirous! Eihän hän liene kuollut ruttoon?" huusi isäntä pelästyneenä ja heitti suuren, helisevän rahakukkaron ulos taskustaan.