Toimitus näytti niinmuodoin päättyneen kaikkien mielihyväksi, ja kuningas puheli nyt niin lempeästi ja ystävällisesti kreivi Henrikin ja hänen veljensä kanssa, kuin ei heidän keskensä olisi milloinkaan riitaa ollut. Hän kiitti kreivi Ferdinandia tämän ystävällisestä välittäjäntoimesta, mutta kehoitti häntä olemaan ryhtymättä sotaan Ranskaa vastaan sekä luottamasta Otto-keisariin, joka varmaankin jättäisi hänet pulaan, jos retki ei onnistuisi. Kreivi Ferdinand, jota lupauksensa sitoi, ei kuninkaan kehoituksesta luopunut sotatuumastaan, mutta kun hänellä nyt oli täysin selvillä Valdemarin ja Otto-keisarin huonot välit, ojensi hän hänelle avomielisenä kätensä. "Teillä on syytä arvostella Henrik Lövenpoikaa toisin kuin minulla!" sanoi hän. "Niiden toimenpiteiden jälkeen, joihin olette ryhtynyt, ja siihen puolueeseen katsoen, johon olette liittynyt, olisi osanotto minun hankkeisiini Teidän puoleltanne epäviisasta ja ristiriitaista menettelyä. Minä lähden nyt, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt suo, vähän ajan kuluttua täältä; ehkäpä en enää milloinkaan näe rakasta Flanderniani; ehkäpä emme myöskään milloinkaan enää näe toisiamme tässä maailmassa, ylhäinen, kuninkaallinen vieraani! Mutta jos saan Teidän ystävyytenne ja kunnioituksenne mukaani, olen sitä pitävä suuriarvoisena, ja vihollistennekin keskellä olen ylpeä siitä, että saan mainita uljaan Tanskanmaan Valdemar Seierin ystäväkseni ja ritarilliseksi veljekseni."
Valdemar vastasi lämpimästi tulisen portugalilaisen ystävyyden vakuutuksiin ja keskusteli vielä ennen lähtöänsä kahdenkesken hänen kanssaan.
Kun kuningas vielä samana päivänä Schwerinin kreivin ja Hildesheimin piispan seurassa lähti Gentistä, ei kukaan hänen miehistään uneksinutkaan, että hän ajatteli muuta kuin valtioasioita. Kuninkaan oleskellessa linnassa ei kukaan ollut nähnyt Berengaria-prinsessaa, ja huhua, että kuningas oli tullut häntä kosimaan, väitettiin nyt perättömäksi. Prinsessa oli muka kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut, ettei milloinkaan menisi naimisiin.
Puolisoltaan oli Henrik kreivi saanut tietää, että prinsessa eleli luostarinkaltaisessa yksinäisyydessä Gentin linnassa eikä koskaan näyttäytynyt kenellekään. Hän oli jo aikoja sitten arvannut kuningas Valdemarin tunteet prinsessaa kohtaan ja pelkäsi, että kuninkaan oleskelu Gentissä myös tarkoitti mahdollisesti kihlausta tämän kanssa. Ei näet ollut Henrik-kreiville yhdentekevää, luopuiko Flandernin kreivi Valdemarin lankona Otto-keisarin puolueesta ja tuliko hänestä kentiesi vasta Tanskan kuningasperheen harras ystävä. Prinsessan näkymättömyys ja se täydellinen vaitiolo, joka hänen persoonaansa ympäröi, oli kuitenkin Henrik-kreiviä rauhoittanut; mutta nyt näyttivät kuninkaan iloiset kasvot ilmaisevan onnea, joka pani kreivi Henrikin hiukan arvelemaan.
Kun Schwerinin kreivit ja Hildesheimin piispa nyt Flandernin rajalla jättivät jäähyväiset kuninkaalle, ja Valdemar hilpeän ystävällisenä pyysi Henrik-kreiviä viemään terveiset kauniille puolisolleen, lausui kreivi Henrik pari sanaa kuninkaan edellisestä oleskelusta Schwerinin linnassa ja kysyi samassa sivumennen, eikö kuningas sittemmin ollut nähnyt oikullista Berengaria-prinsessaa, joka nyt oli muuttunut yhtä ikäväksi ja ihmisaraksi, kuin hän ennen oli ollut hilpeä ja iloinen.
Kuningas ei ollut tätä kysymystä kuulevinaan. "Unhoittamattomia olivat ne päivät, jotka silloin vietin luonanne", sanoi hän. "Mieltäni pahoittaa, ettei muisto minun läsnäolostani voi olla Teille ja kauniille vaimollenne yhtä miellyttävä. Pyytäkää häntä suomaan anteeksi se häiriö, jonka sotilaani sittemmin aikaansaivat kauniissa linnassa. Aion niin pian kuin suinkin käskeä puolustusväkeni siirtymään sieltä pois. Olkoon siis kaikki väärinkäsitykset välillämme unohdetut! Olen iloinen siitä, kreivi Henrik, että ilman vihaa ja vilppiä voin ojentaa Teille käteni jäähyväisiksi. Suokoon Jumala, että Te olisitte yhtä vakuutettu minun vilpittömyydestäni ja hyvänsuopeudestani, kuin minä luotan Teidän sanaanne ja ritarillisuuteenne."
Kreivi Henrik vastasi mitä kohteliaimmin, sulkien itsensä kuninkaan suosioon, ja viipyi kunnioittavasti pienine seurueineen tienristeyksessä kunnes kuningas suurine ritarijoukkueineen oli siitä ohi kulkenut.
"Kaiken ylpeytensä ja itsevaltaisuutensa ohessa on hänessä jotakin erinomaisen miellyttävää", sanoi kreivi Henrik Hildesheimin piispalle, kun tomupilvi jo peitti heiltä kuninkaan ja hänen seurueensa. "Vaikka minä vihaisinkin häntä kuolemaan saakka, on minun kumminkin tunnustaminen, että hänellä on sellainen kuninkaallinen olento, joka kyllä voi tehdä syvän vaikutuksen naisiin ja heikkoihin miehiin." "Se on hänen isänperintönsä", vastasi piispa. "Ettehän liene mustasukkainen siitä, että hän lähetti terveiset kauniille puolisollenne? Tyytykää nyt kristillisen kärsivällisesti asemaanne, jalo herra. Niinkuin asiat nyt ovat, on kaikki hyvin. En osaa kylliksi ihmetellä tuota omituista, onnellista sattumaa, että asiakirjat hukkuivat. Totta puhuen, kreivi Henrik, Tehän tietänette, missä ne ovat?"
"Luuletteko, että minä tahtoisin tehdä väärää valaa, herra piispa?" kysyi Henrik-kreivi loukkaantuneena.
"Jumala varjelkoon, herra kreivi! Mutta jotain hurskasta petosta — mitä me kutsumme nimellä fraus pia — saanen kuitenkin, Teidän luvallanne, tässä epäillä. Oli miten oli, asianhaaroihin katsoen Teidän asemanne on mitä parhain, ja jos todenteolla nyt pian lähdette pyhiinvaellusretkellenne, voi Teistä helposti vielä tulla pyhä."