Oli kaunis juhannusilta. Kiiltomadot loistivat ruohossa hautojen välillä, ja helminä loisteli yökaste kuunvalossa kukkasten terillä. Hiljaisissa, surumielisissä mietteissä kulki kuningas eteenpäin ja joutui avoimen hautakappelin luo, missä paloi lamppu veistetyn madonnankuvan alla. Hän astui sisään ja näki ympärillänsä kuvilla, vaakunoilla ja kirjoituksilla koristettuja marmorisia ruumisarkkuja. Vaakunoista hän näki, että tässä arvatenkin oli Flandernin entisen kreivisuvun hautapaikat. Hän pysähtyi ja luki kuuluisan Balduinin nimen sekä kunnioittavan omistuskirjoituksen, jonka tämän vävy, kreivi Ferdinand, oli siihen hänen kunniakseen kaiverruttanut. Balduinia mainittiin siinä jaloksi ristin sankariksi, Flandernin kreiviksi ja Konstantinopelin keisariksi. Valdemar katseli myötätuntoisena jalon urhon muistokiveä; sillä ettei hän voinut olla tähän haudattuna, sen tiesi Valdemar kyllä. "Mitä onkaan koko maailman komeus ja kunnia?" sanoi hän ja aikoi palata; silloin kiintyi hänen huomionsa uuteen, kiiltävään marmoriarkkuun, jota lampunvalo kirkkaimmin valaisi. Hän astui lähemmä ja näki, että marmoriseen kanteen oli hakattu kookkaan naisen kuva luonnolliseen kokoonsa. Tuolla kookkaalla naisella oli päässään komea pyöreä tukkalaite, kaulassaan hänellä oli poimutettu kaulus, ja yllään avoin, reunuksilla koristettu viitta; kaulasta riippui rinnan yli kolminkertaiset suuret kultavitjat, ja alusvaatteisiin oli epäselvästi uurrettu kaksipäisen kotkan kuva. Hämmästyksekseen tunsi Valdemar puvun siksi, jonka oli nähnyt prinsessa Berengarian yllä hänet ensi kerran tavatessaan. Kuvan pituus ja jalo vartalo oli myöskin hänen; mutta kasvoja peitti kynttiläjalan voimakas varjo, joka esti häntä niitä näkemästä.. Tuskasta ja säikähdyksestä kalpeana hän tarttui vapisevin käsin madonnankuvan edessä palavaan lamppuun ja valaisi kalpean marmorikuvan kasvoja; hän näki heikon jäljennöksen Berengarian kauniista kasvoista, ja syvä, raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. Jalat hänen allansa vapisivat, ja jäykin, tuijottavin silmin hän luki sanat: "Berengaria, Portugalin prinsessa, syntynyt vuonna 1190 jälkeen Kristuksen syntymän — kuollut — —." Enemmän hän ei nähnyt. Lamppu putosi hänen vapisevasta kädestään ja sammui; itse kumartui hän äkkiä marmorikuvan ylitse ja kostutti sitä kuumilla kyynelillä.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kulki hän ääneti ja kumarassa läpi pimeän, hiljaisen hautakappelin ja löysi pian uloskäytävän, johon kuu paistoi kirkkaasti. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma ylt'ympäri kuollut, ja hän olisi yksin jälellä kulkemassa keskellä hautoja. Hän ei itsekään tiennyt, minne jalkansa häntä veivät; vihdoin herätti hänet horroksistaan harpun ääni ja hän kuuli kauniin naisäänen, jonka sävy oli katkeran surumielinen, laulavan:

"Näin unta: taivaan kaupunkiin mä kiidin kultaiseen; syliss' armasta hoivasin, — avaruus jäi allemme pilvineen."

Valdemarille oli tuttu tuo vanha tanskalainen laulu, jonka hän itse oli Berengarialle opettanut, hänelle oli tuttu tuo kaunis ääni, joka oudosti äänsi tanskaa. "Berengaria, Berengaria, sinä elät!" huudahti hän ja syöksähti avonaiseen huvimajaan. Kirkkaassa kuunvalossa hän näki naisolennon istuvan harpun ääressä. Tämä nousi ylös ja astui ylevänä ja ääneti kuningasta kohti. "Berengaria, Berengaria!" huusi kuningas ihastuksensa vallassa ja ojensi kätensä häntä kohti, "jos sinä vielä elät ja rakastat minua, niin ei elävät eikä kuolleet meitä enää eroita!"

"Valdemar, Valdemar, ylpeä, uskoton Valdemar!" sanoi ylpeä, kaunis prinsessa ja astui askeleen taaksepäin, "minä olen kuollakseni sinua vihannut — mutta rakastan sinua kumminkin — olen luopunut maailmasta sinun tähtesi — ruumisarkkuni oli valmiina minua odottamassa — en tahtonut sinua milloinkaan enää nähdä — ja kumminkin — omasi olen — iäti omasi!"

Tulisen kyynelvirran vallassa vaipui hän Valdemarin syliin, ja Valdemar tunsi itsensä rajattoman onnelliseksi ja rakastetuksi.

Kun kuningas seuraavana päivänä astui ritarisaliin kokoontuneiden herrain ja ruhtinasten pariin, hämmästyivät kaikki hänen kirkastuneita kasvojansa. Ei kukaan niistä, jotka olivat nähneet, kuinka harmistuneena kuningas edellisenä päivänä lähti kokouksesta, voinut selittää tätä silmiinpistävää muutosta. Hän astui sisälle kuin onnellinen voittaja, kädessään komentosauvana kokoonkääritty pergamentti.

Kreivi Henrik katsoi karsaasti pergamenttikääröä heittäen levottoman silmäyksen Hildesheimin piispaan, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui. Sillä hän luuli, että kuningas oli nyt saanut takaisin nuo kadonneet asiakirjat ja että hän aikoi nyt kaikkien nähden häväistä niillä viekkaat vasallinsa. Mutta kreivi Henrikin iloksi selitti Valdemar, ettei hän nyt enää tahtonut riidellä pikkuasioista, vaan oli valmis rauhaan ja sovintoon, kunhan vain Schwerinin kreivit tahtoisivat vannoa hänelle uskollisuutta vastaiseksi ja tunnustaa hänet Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi, joksi keisari Fredrik ruhtinaallisine neuvoskuntineen hänet tässä sopimuskirjassa oli tunnustanut. Hän antoi sitten arkkipiispa Anteron lukea sopimuskirjan. Kun arkkipiispa lukemisessaan saapui allekirjoituksiin, kuuntelivat kaikki jännitettyinä, ja kun hän oli maininnut keisarin sekä kaikkien eteläsaksalaisten ruhtinasten nimet sekä laskenut tuon useilla suurilla sineteillä varustetun arvopaperin pöydälle kaikkein nähtäväksi, nousi kreivi Henrik rohkean päättäväisenä ja selitti, ettei tätä arvokirjaa, jota ei yksikään Pohjois-Saksan ruhtinaista ollut allekirjoittanut eikä sinetillään vahvistanut, voinut pitää edes laillisena, saati hänelle ja hänen veljellensä sitovana, sitä vähemmin koska kaikki Saksan ruhtinaat eivät vielä olleet tunnustaneet eivätkä asianomaisella tavalla vahvistaneet Sisilian kuningasta Fredrikkiä hänen keisarinarvoonsa. Helppo oli Böömin kuninkaan, Baijerin, Itävallan ja Lothringin herttuain samoinkuin Mainzin, Triverin ja Besanconin arkkipiispain tunnustaa Tanskan kuningas niiden maiden herraksi, joista heillä ei ollut mitään sanomista; mutta tässä tarvittiin etupäässä niiden herrain ja ruhtinasten nimiä ja sinettejä, jotka tästä puuttuivat, koska asia koski heitä eikä ketään muita.

Kaikki hämmästyivät Henrik-kreivin rohkeaa vastalausetta, ja kuningas nousi kiivaana istuimeltaan, niin että pelättiin pahinta. Mutta ennenkuin hän ehti purkaa kiukkuansa, muutti Henrik-kreivi äkkiä kasvojenilmettään ja käytöstään sekä selitti kohteliaasti, että huomioon ottamatta tätä sopimuskirjaa ja kaikkien keisarien ja ruhtinasten omavaltaisuutta, tahtoivat he, hän ja hänen veljensä, kumminkin vapaaehtoisesti antaa Tanskan kuninkaalle todistuksen kunnioituksestaan ja alistuvaisuudestaan: he tahtoivat ottaa kreivikuntansa lääninä häneltä ja avustaa häntä kuudellakymmenellä hevosella ja ratsumiehellä hänen vihollisiaan vastaan, ainapa meren toisellekin puolen.

Siihen oli Valdemar tyytyväinen. Hän istuutui jälleen rauhallisena, ja piti tämän selityksen jälkeen tarpeettomana käydä käsiksi kreivi Henrikin keisarin sopimuskirjaa koskevaan vastalauseeseen. Heti kirjoitettiin läänityskirja, jonka Schwerinin kreivit allekirjoittivat ja varustivat sinetillänsä sekä vahvistivat juhlallisella valalla. Tässä asiakirjassa mainitsi Valdemar itseänsä — keisarin sopimuskirjaan nojautuen — slaavilaisten ja vendiläisten kuninkaaksi, eikä kreivi Henrik uskaltanut lausua mitään vastaväitöstä sitä vastaan.