"Ei se ole uutta minulle", vastasi kuningas.
"Myöskin Schwerinin Henrik-kreivistä tahtoisin varoittaa Teitä, herra kuningas, jollette pane pahaksenne, että käskemättä sekaannun asioihinne — —."
"Sinä tarkoitat minun etuani, kelpo Riisen Kaarlo", keskeytti hänet nyt Valdemar taputtaen häntä olkapäälle; "mutta tiedä, että minä tunnen viholliseni paremmin kuin sinä ja itse parhaiten tiedän, mitä minun tulee tehdä ja tekemättä jättää."
"Vielä yksi pyyntö, herra kuningas", virkkoi Kaarlo taas, "Suokaa minulle paikka niiden ritarien joukossa, joille kuninkaallisen persoonanne vartioiminen lähimmin on uskottu! Se on lapsuudestani saakka ollut unelmaini huippu, ja senlisäksi on minun tällä haavaa mahdotonta noudattaa sotalakia ankaran asemestarini ja päällikköni kreivi Albertin lipun alaisena ja pidättyä kaksintaistelusta leirissä, niinkauan kuin on ratkaisematta se kunnianriita, joka minulla on Teidän sisarenpoikanne, kreivi Oton kanssa."
"Mitä? Kunnianriita?" kysyi Valdemar kiivaana. "Mistä tappelette, kukonpojat?"
"Se on asia, herra kuningas, jossa ei kukaan paremmin sovi olemaan tuomarina kuin Te itse. Otto-kreivi on syyttänyt viatonta sisartani Kristiinaa sellaisesta liitosta ja sellaisesta suhteesta, joka loukkaa sekä hänen että paljon arvokkaamman henkilön kunniaa — —."
Kuningas säpsähti. "Tyhmää juorua ja ämmäinpuhetta", keskeytti hän äkkiä Kaarlon. "Siitä herra sisarenpoikani saa minulle vastata! Sisaresi kunniasta saat olla rauhassa; sitä ei kreivi Otto eikä kukaan muukaan voi tahrata. Minä tahdon kuninkaallisesti pitää huolta sekä hänestä että sinusta. Muutoin ei sanaakaan enää tästä asiasta. Sinä saat nyt jäädä tänne. Junkker Strange saa näyttää sinulle paikan henkivartijaini joukossa."
Kaarlo katseli epäilevin silmäyksin kookasta, voittoisaa kuningastaan eikä tiennyt, mitä piti uskoa siitä huolenpidosta, jota Valdemar lupasi hänelle ja hänen sisarelleen. Mutta äkkiä voitti hänet Valdemarin olennon ylevyys sekä se sielun suuruus ja aateluus, josta kuninkaan jalo katse puhui. Epäilyksiään häveten Kaarlo notkisti vaistomaisesti polvensa ja suuteli kuninkaan kättä, hehkuvan punan peittäessä hänen poskensa. "Ilolla tahdon mennä kuolemaan henkenne ja kunnianne puolesta, herra kuningas!" sanoi hän luottavaisena, "ja turvallisesti lasken oman henkeni ja kunniani Teidän oikeamieliseen käteenne." Sitten tervehti hän kunnioittavasti kuningasta ja lähti huoneesta.
"Miten voikaan yksi ainoa naisenoikku synnyttää hämminkiä monessa sydämessä!" sanoi Valdemar ja katseli osanottavasti hänen jälkeensä. "Uskollinen, rehellinen poika! Nyt kiusaavat hän ja Otto itseänsä ja toisiansa, ja melkeinpä pitävät minua suurempana narrina kuin itse ovat, ainoastaan sentähden, että tyttölapsi on saanut päähänsä leikkiä kuninkaisilla. Hm! lapsia me olemme sittenkin kaikki!" jatkoi hän, "miksi minä tässä harmittelen näiden pikkuherrain viheliäisiä kepposia? Voisinhan yhdellä ainoalla viittauksella nujertaa heidät maahan. Minkätähden tein ison asian parin vähäpätöisen vasallin uppiniskaisuudesta? Enhän sittenkään nähnyt häntä, ylpeätä kaunotarta, jota en milloinkaan voi unohtaa. Asunko nyt saman katon alla kuin hän, vai istuuko hän nyt kaukana jossakin luostarissa? Onko hän minua lähellä ja vihaako hän minua? Vai onko hän kaukana ja liekö minut unohtanut? Ah ei, unohtanut hän ei ole minua, arvoton en ole ollut hänelle; hänen täytyy joko rakastaa tai vihata Valdemaria iäti. Mutta sopiiko minun toivoa jälleennäkemistä? Eikö minun pitäisi paeta häntä sensijaan että häntä etsin? Hm, kuinka kauan tuo hurskas, kalpea vainaja varoittavana seisoo minun ja elämän välillä? Väkisin vetää minua ensimäinen, sammumaton lempi puoleensa. Miksi en siis voi unohtaa hurskaan kuolevan sanoja? Eiväthän ne tulleet hänen rakastavasta sydämestään, sillä kuoleman sumu peitti jo hänen katseensa, ja hän näki vain pimeyttä siinä niissä minä näen valoa ja elämää. Pois, pois, rakas varjo! Elä tee Valdemarista alakuloista uneksijaa!"
Näin ajatellen hän avasi linnan puutarhaan vievän oven, hengittääksensä raitista ilmaa — niin hän uskotteli itselleen; mutta pikemmin näytti siltä, kuin aikoisi hän salaa tutkia linnaa. Hän heitti purppuraviitan yllensä ja meni ulos. Linnan molempia ulkonevia kylkirakennuksia katseli hän erinomaisen tarkasti etenkin itäistä, joka näytti aivan pimeältä ja luostarimaiselta. Koko tämä osa linnaa oli rakennettu vanhempaan tyyliin kuin muu linna, ja näkyi yhdessä vanhan kivikappelin kanssa muodostavan erikoisen rakennuksen. Se osa linnan puutarhaa, joka oli kylkirakennusta lähinnä, oli myös korkealla aidalla eroitettu muusta suuresta puutarhasta, joka oli koristettu suihkulähteillä ja korkeilla taxuspyramiideilla. Valdemar kulki aidan viertä, joka oli puoliksi vadelma- ja metsäruusupensaiden peitossa. Hän etsi sisäänkäytävää ja löysikin sen vihdoin, mutta se oli soukka ja kasvanut melkein umpeen orjantappurapensaita, ja kuningas astui sisälle pienempään, aidattuun puutarhaan, jonka hän nyt näki olevan samalla hautuumaan.