"Toivoisin, että Te teoissa olisitte yhtä uljas kuin puheessa", vastasi kuningas. "Mutta pysykäämme asiassa! Tunnustatteko minut Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi ja sitoudutteko täyttämään ne velvollisuudet, jotka nyt olette rikkonut liittoutuessanne vihollisteni kanssa?"
Henrik-kreivi vetosi vanhempien, hänen suhdettaan Tanskan kruunuun koskevien sitoumusten ja asiakirjojen sana- ja lausemuotoihin, jotka hän tulkitsi omaksi edukseen, ja selitti olevansa oikeutettu liittymään mihin puolueeseen hyvänsä nyt, kun Saksan ruhtinaat olivat jakaantuneet tärkeässä, Saksan keisarin arvoa koskevassa riidassaan. "Jokaisen allekirjoittamani ja sinetillä vahvistamani sitoumuksen minä muuten tunnustan", sanoi hän rauhallisena, "ja minä pyydän Teitä, suurivaltaisin kuningas, näiden oikeamielisten herrain nähtäväksi laskemaan ne sopimuskirjat ja sitoumukset, jotka minä Teidän mielestänne olen rikkonut."
Valdemar tunsi olevansa pahassa pulassa ja harmitteli, ettei voinut tuoda esille asiakirjoja, jotka häneltä oli viekkaasti anastettu. "Pidin tarpeettomana esittää teille kirjallisia todistuksia siitä, minkä Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kreivi Henrik", vastasi hän kiukkuisena. "Kenties Te muuten voisitte itse helpommin kuin kukaan muu tuoda esille ne rikkomuksienne kirjalliset todistuskappaleet, joiden suhteen olette niin rohkean varma siitä, ettei minulla niitä ole. Mutta minä vakuutan Teille: mitä minä ja korkeasti autuas veljeni kelpo miekallamme olemme voittaneet rehellisessä ja julkisessa taistelussa, sen minä samalla miekalla voin ottaa uudelleen minä hetkenä hyvänsä, jos se tehdään riidanalaiseksi."
"Se on väkevämmän oikeus, suurivaltaisin herra!" vastasi Henrik-kreivi, "se on valitettavasti meidän päivinämme voimassa kristittyjen kuningasten ja ruhtinasten kesken paljon enemmän kuin pitäisi. Tässä ei ole puhe siitä, mitä Te väkivoimalla voitte, mutta siitä, mitä Te todennäköisellä oikeudella ja kohtuudella, ehdottoman yliherruuden perustuksella, voitte vaatia, siitä, mitä minä, pakosta tai vapaaehtoisesti, mutta joka tapauksessa täydellä järjellä olen muka tunnustanut. Te näytte epäilevän minun Teiltä riistäneen ne todistuskappaleet, joihin väitteenne perustatte; mutta minä uskallan pyhän sakramentin kautta vannoa, ettei minun hallussani ole eikä koskaan ole ollut sellaista asiakirjaa."
Kuningas säpsähti ja katsoi häneen tutkivin silmäyksin. "Väärää valaa en usko teidän enkä kenenkään kunniallisen ritarin voivan tehdä", sanoi hän, "olkoon siitä asiasta kylliksi! Koska vanhemmat, Teidän suhdettanne Tanskan kruunuun koskevat sopimus- ja asiakirjat ynnä muutamat muut tärkeät paperit ovat minulta käsittämättömällä tavalla joutuneet pois, ja koska Te vaaditte rikkomuksistanne muita todistuksia kuin mitä itse tiedätte ja minkä kaikki tietävät, niin täytyy minun tässä ensisijassa, tuomarina ja lääninherrana, vaieta. Mitä on tapahtunut, olkoon siis unohdettu, ja nyt on vain kysymys siitä, tahdotteko edeskinpäin tunnustaa minut lääninherraksenne vai ettekö?"
Keskustelu keskeytyi nyt, kun sanoma saapui Junkker Strangen ja hänen seurueensa tulosta. Kuningas käski kreivi Henrikin ja hänen veljensä miettimään ratkaisevaa selitystä seuraavaksi päiväksi ja läksi ritarisalista silminnähtävästi harmistuneena vastaanottamaan omassa huoneessaan tärkeitä uutisia.
"Senmukaan mitä kuningas itse on selittänyt", näin sanoen kääntyi Henrik-kreivi voitonriemuisena arkkipiispa Anteron ja muiden herrojen puoleen, "emme me, veljeni ja minä, olekaan tässä rikollisia, jotka olisivat rikkoneet Tanskan kruunua vastaan, vaan itsenäisiä saksalaisia ruhtinaita, joiden vapaasta tahdosta ja valinnasta riippuu, tahdommeko vasta olla kuningas Valdemarin miehiä vai emmekö, ja siitä minä huomenna annan kuninkaalle ja teille päätöksemme."
Kreivi Ferdinand katsoi ihmetellen rohkeaa miestä, joka niin käsittämättömällä tavalla oli puhdistanut itsensä, ja Hildesheimin piispa kuiskasi salaa hänen korvaansa: "Hyvä, kreivi! Se oli sukkela kepponen; nytpä saavutte onnellisesti satamaan."
Ilta oli tullut. Tunnin keskusteltuansa kuninkaan kanssa Junkker Strange oli lähtenyt hänen huoneestaan. Keisari Fredrikin tärkeä kirje kädessään käveli kuningas vakavin askelin edestakaisin yksinäisessä huoneessaan, kun Riisen Kaarlo astui sisään ja ojensi hänelle kreivi Albertin kirjeen. Kuningas avasi kirjeen ja luki sen nopeasti läpi. "Hyvä!" sanoi hän ja ihmetteli, että Kaarlo yhä jäi seisomaan. "Onko Teillä muuta minulle ilmoitettavaa, ritari Kaarlo?"
"Herra kuningas", vastasi Kaarlo ujona, "pelkään näin sopimattomaan aikaan pyytää Teiltä hetken huomiota. Matkallani tänne olen omituisen seikkailun kautta saanut tietooni, että orpananne, pannaanlaskettu Slesvigin piispa vielä salaa väijyy Teidän henkeänne ja kruunuanne. Hän on mennyt Brandenburgin rajakreivin ja keisari Oton luo. Hän on kauhea ihminen."