"Kuninkaan ja Tanskanmaan tähden minä en sitä toivoisi!" sanoi Pietari-piispa, joka ratsasti Junkker Strangea lähinnä, "ylpeästä portugalittaresta ei milloinkaan tule Dagmaria; olipa hän vaikka tuhannen kertaa kauniimpi, Dagmarin sydäntä hän ei milloinkaan saa."
Junkker Strange puristi piispan kättä ja vaikeni. Kuinka hilpeä ja huoleton tuo iäkäs ritari olikin, ei hän kuitenkaan koskaan voinut muistella hurskasta Dagmar-kuningatarta saamatta kyyneliä uskollisiin, rehellisiin silmiinsä.
"Talonpojat ja papit tuskin kantanevat kopeata portugalitarta käsillään niinkuin Dagmar-kuningatarta", sanoi Absalon Belg katsahtaen syrjästä piispaan, "mutta meidän sotaiselle kuninkaallemme on varmaankin uljas haukka rakkaampi kuin lauhkea tunturikyyhky. Ettehän suinkaan, herra piispa, usko hänellä olevan sellaisia kerettiläisiä mielipiteitä, joista häntä syytetään?" jatkoi hän. "Ellette pane pahaksi, kunnianarvoisa herra, niin uskon minä suoraansanoen, että häneen kohdistuneet moitteet ovat paras todistus hänen suuresta ja kuninkaallisesti sielustaan, joka kohoo aikansa ja sen ennakkoluulojen yläpuolelle. Missä hän joutuu hallitsemaan, siellä ei rahvas pääse kovin kopeilemaan, ja hengellinen sääty, teidän luvallanne, ehkä saa osansa ritariston rasituksista, jos mieli sen olla osallisena meidän vaikutusvallastamme ja maallisesta kunniastamme."
Keskustelu oli kääntynyt vakavaan suuntaan, ja olisi pian voinut kehittyä loukkaavaksi kunnianarvoisalle Pietari piispalle. Junkker Strange, joka tunsi Absalon Belgin, ja hänen veljiensä ylimysvaltaiset mielipiteet sekä pelkäsi Pietari-piispan pikaisuutta keskeytti sentähden äkkiä keskustelun sukkelalla kokkasanalla. Leikkiä laskien ja iloisia lauluja laulellen jatkoivat ritarit matkaansa. Islantilainen runoilija, joka oli heidän mukanaan, lauloi heille laulun Ragnar Lodbrokista ja uljaasta Aslangistä, jonka hän muutamia rohkeita lisäyksiä tehden yritti sovelluttaa kuningas Valdemariin ja Berengariaan.
KOLMASTOISTA LUKU.
Gentin kreivillisen linnan ritarisalissa istui eräänä iltana kuningas Valdemar suuren, viheriän pöydän ääressä, toisella puolellaan Flandernin kreivi Ferdinand, toisella arkkipiispa Antero. Kuningas kuunteli hajamielisenä ja tyytymätönnä, mitä tulinen Ferdinand-kreivi portugalinvoittoisella saksankielellään ja vilkkain elein puheli puolustaakseen Schwerinin kreivejä ja heidän julkista liittoansa, sekä edellistä, jonka he olivat tehneet keisari Fiilip-vainajan kanssa, että nykyistä, jonka olivat solmineet Brandenburgin rajakreivin kanssa. Joskin ritarillisen portugalilaisen puolustuspuheesta toisinaan puuttui yhtenäisyyttä, korvasi sen hänen mielensä vilpittömyys ja lämpö, ja kun puheen lanka häneltä joskus katkesi, puuttui hänen tyyniluontoinen vierustoverinsa, tarkkaälyinen ja sukkelasanainen Hildesheimin piispa, puheeseen ja kehoitteli Valdemaria kristilliseen lempeyteen ja sovinnollisuuteen, kuvaten Henrik-kreiviä kuninkaan uskolliseksi ystäväksi ja ihailijaksi, joka vain senaikuisten olosuhteitten pakosta oli vähän joutunut harhaan.
Kuningas oli jo kolme päivää oleskellut linnassa ja joka päivä kuullut samat puolustelut ja selitykset. Mutta Schwerinin kreivit eivät vielä itse olleet tulleet saapuville, ja kuningas kieltäytyi lujasti taipumasta sovintoon, ennenkuin nämä itse tulisivat ja alistuisivat kaikkiin ehtoihin. Sitäpaitsi oli jotakin, joka teki kuninkaan alakuloiseksi ja veti hänen huomionsa pois ikävästä keskustelusta — eräs särkynyt toive, jota hän ei kuitenkaan antanut kenenkään huomata. Absalon Belgin arvelu ei näet ollutkaan ihan perätön. Kuningas oli salaa toivonut saavansa taas nähdä kauniin Berengaria-prinsessan linnassa; mutta vielä hän ei ollut häntä nähnyt, ei edes sanaakaan hänestä kuullut. Kuningas ei halunnut tiedustella, oliko prinsessa linnassa vai eikö, eikä Ferdinand-kreivillä näyttänyt olevan muuta mielessä kuin Schwerinin kreivien sovintoasia ja oma uskalias tuumansa ryhtyä sotaan Ranskan kuningasta Fiilipiä vastaan. Tälle yritykselleen odotti hän Valdemarin puolelta tehokasta apua sillä perusteella, että Ranskan kuninkaan ja hänen kuningattarensa Ingeborgin, Valdemarin sisaren kesken oli syntynyt eripuraisuutta.
Tällaisiin keskusteluihin olivat päivät menneet; päivästä päivään kävi kuningas kiukkuisemmaksi ja vaikeammaksi suostuttaa sovintoon.
"Jollei kreivi Henrik itse tahdo tulla tekemään minulle tiliä menettelystään ja puolustautua", näin sanoen nousi Valdemar vihdoin kärsimättömänä puhumaan, "niin lähden täältä jo tällä hetkellä, ja tämä on viimeinen kerta, jolloin suostun hyvällä keskustelemaan kapinallisten vasallieni kanssa."
Samassa aukeni ovi ja Schwerinin kreivi Henrik astui sisään veljensä Gunzelinin rinnalla. Henrik-kreivi oli kalpea ja näytti taistelevan ankaraa taistelua itsessään. Kylmänkohteliaasti ja näköjään nöyränä tervehti hän suuttunutta lääniherraansa, puolustaen pitkällistä viipymistänsä sillä, että kun hän aivan liian innokkaasti oli kiirehtinyt noudattamaan kuninkaan kutsua, oli hän pudonnut hevosensa selästä, eikä ollut neljään päivään kyennyt matkaansa jatkamaan. Kun hän näki vihanryppyjen kuninkaan silmäin välissä silenevän, kasvoi hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Voimakkaasti, tosi kaunopuheliaasti antoi hän asemastaan sellaisen kuvauksen ja esitti huonon asiansa niin edullisessa valossa, että itse kuninkaan täytyi ihailla hänen harvinaisia puhelahjojaan ja kuunnella häntä myötätuntoisesti. Viekas kreivi kehui, kuinka paljon hän oli alttiiksi antanut asettuessaan niin mahtavaa valloittajaa vastustamaan, ja mihin vaaraan hän vasta antautui luopuessaan pohjoissaksalaisten ruhtinasten puolueesta. Hän osasi yhtä juonikkaasti ja taitavasti imarrella kunnianhimoista kuningasta kuin rohkeasti ja lujasti puolustaa itsenäisyyttään sekä voittaa kuninkaan kunnioituksen, jota Valdemar aina osoitti viisaita ja uljaita vihollisiaan kohtaan.