Kaksi viikkoa tämän jälkeen ratsastivat Junkker Strange, Otto-kreivi ja Absalon Belg kolmenkymmenen tanskalaisen ritarin seurassa Flandernin rajalla olevan tienristeyksen ohi Gentiin päin. Muutamia päiviä myöhemmin kulki sama ritarijoukkue takaisin, seuranaan yhtä monta flandernilaista ritaria ja näiden keskellä kookas, komeasti koristettu ja hunnutettu nainen sekä useita muita, vähemmin silmiinpistävästi puettuja ylhäisiä naisia ja kamarineitsyitä. Heidän kulkiessa rajalla olevan tammimetsän läpi alkoi hämärtää.
"Sytyttäkäämme soihtumme!" sanoi Junkker Strange, "nyt ei ole kuutamoa, ja tie on eksyttävä."
Pian oli kuusikymmentä soihtua sytytetty, ja komeaa oli soihtujen häälyvässä valossa katsella pimeässä tammimetsässä välkkyviä aseita ja liehuvia pukuja sekä hyppelehtiviä ratsuja.
Jokin tavattoman hauska pila näytti huvittavan kaikkia, ja vakavatkin ritarit nauroivat niin ääneen, että metsä näytti muuttuneen Hanswurstteatteriksi.
"Tämä on liian hullua", sanoi Junkker Strange vihdoin, "jättäkää jo pila sikseen, kreivi Otto!"
"Prinsessalla ei ole mitään pilaa vastaan", kuului Otto-kreivin ääni naisten keskellä, "minä olen sitäpaitsi havainnut, että se on aivan tarpeellinen varovaisuustoimenpide näillä turvattomilla seuduilla."
Samassa syntyi takimaisten ritarien joukossa levotonta liikettä. "Tanskanmaan kuningas! Tie auki!" kuului nyt suusta suuhun, ja hämmästyksekseen näkivät Junkker Strange sekä tanskalaiset ritarit kuninkaansa tutun muodon. Kuningas näkyi istuvan valkoisen ratsunsa selässä, puettuna tavanmukaiseen kultaiseen sota-asuunsa, kilvessä kultaiset sydämenmuotoiset koristukset. Hän ratsasti ääneti, kypärinsilmikko suljettuna, aukenevain ritaririvien välitse. Hänen rinnallaan ratsasti, kypärinsilmikko samoin suljettuna, mustaan sotapukuun puettu herra, jonka kaikki tunsivat kreivi Albertiksi. Sanaakaan sanomatta ratsastivat nuo odottamatta saapuneet kookkaan, hunnutetun naisen luo. Tuo voimakas kuninkaannäköinen ritari vei kätensä kaunottaren vyötäisille ja nosti hänet, terhakasta vastustuksesta huolimatta, satulansa eteen istumaan. Sill'aikaa kun kaikki ihmettelivät tuota kummallista menettelyä eivätkä kunnioituksesta kuningasta kohtaan osanneet sanoa mitään, oli tekokuningas naisineen ja tovereineen tuokiossa kadonnut pimeään metsään.
"Petos! Konnan juonia!" huusi Junkker Strange! "Ajakaa heitä takaa, Absalon Belg, ajakaa heitä takaa, nuoret herrat, jotka ratsastatte reippaimmin! Minä en nyt uskalla jättää naisiamme. Me saamme kaikesta tästä huolimatta kiittää onneamme! Tämä on sekä naurettavaa että harmittavaa."
Viipymättä lähti Absalon Belg, kymmenen nuorta ritaria mukanaan, metsään pakenevia takaa-ajamaan; muut ritarit painautuivat lähemmäksi toisiansa naisten molemmin puolin sekä jatkoivat matkaansa metsän läpi jännitetyn tarkkaavaisina.
Molemmat schweriniläiset metsästäjät, jotka kuninkaan ja ritarin valepukuun puettuina olivat toimeenpanneet tuon rohkean konnantyön, kulkivat sillävälin tuttuja salapolkuja eteenpäin metsässä; ja vaikka heillä olikin täysi työ vastahakoisen saaliinsa hallitsemisessa, pääsivät he kuitenkin onnellisesti pakoon, kun ensin olivat suurella vaivalla saaneet terhakan, levottoman kaunottaren kädet ja jalat sidotuksi. Vaikkeivät ihmeekseen olleet kuulleet ääntäkään hänen huuliltaan, olivat he kuitenkin varmuudeksi sitoneet vaatteen hänen suullensa.