"Hän on liian ylpeä huutaakseen tai lausuakseen sanaakaan meille", sanoi väärä kreivi Albert "se on hänen kaltaistansa."
"Hän on väkevä kuin paholaisen isoäiti", mörisi valekuningas ja puhkui: "häntä on vaikeampi käsitellä kuin metsäkarjua."
He pysähtyivät nyt metsän aukeamassa, missä pari naamioitua herraa näkyi, hevosten selässä istuen, heitä odottavan.
"Onko hän teidän hallussanne?" kysyi toinen. "Hyvä! He ovat hänet saaneet. Nyt viekää hänet luostariin! Näyttäkää heille tie, kunnianarvoisa herra, ja pitäkää Te lopusta huoli. Nyt saa Tanskan kuningas viettää häitä — kamarineitsyensä kanssa."
Nämä sanat kuullessaan liikahti vangittu nainen niin rajusti, että oli siteensä katkaista ja pudota satulan nupulta.
"Odottakaa hiukan, jalo prinsessa", mörisi ritari ja kiinnitti hänen siteitään; "tällä kertaa ette vietä häitä kuninkaan kanssa. Jos aina olette näin hillitön, niin olkoon hiisi Teidän sulhasenne."
Nyt kuljettiin hyvää vauhtia yli kivien ja kantojen aamunkoittoon asti. Silloin pysähtyivät ratsastajat suuren porttiholvin eteen. Aivan ääneti avautui portti. Ratsastajat hyppäsivät hevosten selästä ja kantoivat vangitun läpi pimeäin käytävien holvikattoiseen kivihuoneeseen. Siellä laskivat he vangitun naisen lavitsalle lepäämään ja lähtivät hiljaa pimeästä huoneesta. Kohta sen jälkeen astui joku hengellinen herra, lamppu kädessä, sisälle ja lähestyi vitkaan hunnutettua kaunotarta.
"Voitteko antaa anteeksi, jalo prinsessa", kuiskasi hän, "voitteko antaa anteeksi teon, johon epätoivoinen rakkaus on minut vietellyt? Ah, antakaa minun irroittaa nuo kelvottomat siteet, jotka Teitä ahdistavat. Nyt olen minä Teidän vankinne, ja nyt sopii Teidän kietoa minut ruusukahleisiinne. Mutta se olkoon ikuinen salaisuus Teidän armonne. Olettehan luopunut maailmasta, kuten kerrotaan; se on minunkin surullinen osani. Sulostuttakaamme nyt toistemme yksinäisyyttä, hurskaina ja siveinä nöyrtyen Herran tahdon alaisiksi." Näin sanoen vapautti hän vangitun kädet ja jalat siteistä, ihmetellen hänen äänettömyyttään ja liikkumattomuuttaan. "Ah, nainen on heikko astia", sanoi hän, "hän on pyörtynyt." Silloin näki hän vaatteen, joka oli sidottu kaunottaren suulle; nopeasti repäisi hän sen auki ja aikoi vetää hunnun kasvoilta. Mutta nyt hyppäsi vapautettu vanki äkkiä ylös lavitsalta, kiskasi päästään hunnun ja kiiltävän, höyhentöyhtöisen hatun sekä suuren, irtonaisen hiuslaitteen, viskasi silkkiviitan sivulleen, ja nyt seisoi hengellisen herran edessä siro, hoikka nuorukainen, joka oli puettuna ahtaaseen, keltaiseen nahkanuttuun, silkkihousuihin ja pukinnahkaisiin puolisaappaisiin. Se oli Otto-kreivi, joka naisten huviksi oli pukeutunut matkalle tähän valepukuun, ja joka nyt todella naisena oli ryövättykin.
Hän purki kauan salatun kiukkunsa ilmoille siten, että heti tarttui hengellisen herran kaulukseen ja voimakkain ottein löi hänet lattiaan. Tästä putosi lamppu lattialle ja sammui, ennenkuin he olivat ehtineet nähdä ja tuntea toisiansa. Kauhistunut pappi aikoi huutaa, mutta Otto laski käden hänen suullensa. "Olette oikeassa, kunnianarvoisa herra, nyt Te olette minun vankini;" sanoi hän, "ja lumoovat ruusukahleeni saatte heti tuntea."
Ilmaisematta itseään tai ryhtymättä mihinkään lähempiin selityksiin, hän sitoi tuokiossa hengellisen herran suulle saman vaatteen, joka hänellä itsellään äskettäin oli ollut, ja köytti hänen kätensä ja jalkansa vasta avatuilla siteillä kiinni. Sitten puki hän yllensä papin matka viitan ja lakin, toivotti hänelle hyvää yötä ja löysi onnellisesti oven, joka oli sisäpuolelta lukittu. Hän salpasi sen jälkeensä, otti avaimen mukaansa ja koetti etsiä ulospääsyä pimeistä käytävistä.