"Elähän kulje unissasi, rakas Kaarlo!" kuiskasi hän nyt ystävällisesti Kaarlon korvaan tutulla, lapsellisella äänellään, ja kuin noidannuolen satuttamana katseli Kaarlo häntä ihmeissään ja iloisena yllätyksestä. "Rigmor, Rigmor!" kuiskasi hän ja lähti äkkiä lemmenhuumauksen vallassa liitämään neitosensa kanssa läpi tanssivien rivien, kuin aikoisi autuaassa tunnetilassaan suoraan taivaaseen. Mutta pian putosi hän alas taivaastaan ja suurimmaksi katkeruudekseen tuli tajuihinsa, kuullessaan Rigmorin kylmänä ja vieraana sanovan ääneen ja välinpitämättömästi: "Olette joutunut pois tahdista, herra ritari, parasta lienee, että lopetamme."
Kaarlo kumarsi ja päästi hänen kätensä. Rigmor hypähti kepeänä ja iloisena hänen luotansa, ja Kaarlo kuuli hänen äänekkäästi nauraen kertovan nuorille naisille, että Riisen Kaarlo-ritari oli sotaretkellä unohtanut tanssitaitonsa ja tahtoi nyt piirihypyssä joko pitää vahtia tai tehdä rynnäköitä.
Nuoret naiset nauroivat, ja Kaarlo riensi, posket katkeruudesta ja loukatusta ylpeydestä hehkuvina, linnan puutarhaan. Täällä kulki hän kiihtyneenä edestakaisin pitkin lehmuskujaa purkaen mielenkuohuansa, kuten tavallisesti, katkonaisiin lauseisiin. Vanha tuttu huokauksensa: "paha on koiranpennun leikitellä karhunpenikan kanssa", pääsi taas hänen huuliltaan. Silloin kuuli hän takanansa tepastelevia askeleita. "Riisen Kaarlo pikku Riisen Kaarlo!" kului Klaus Klumpen käheä ääni; "jos aiot hirttää itsesi, poikani, niin odota hiukan ja ota minut mukaasi!"
"Mitä tarkoitat, vanha narri?" kysyi Kaarlo suuttuneena, "mene tiehesi; minun ei lainkaan tee mieli laskea leikkiä."
"Kunniani kautta, ei minunkaan", vastasi kääpiö itkien ja otti, itseään pilkatakseen, kiven maasta ja pyyhki siihen silmiänsä. "Nyt ei enää sovi laskea leikkiä Tanskassa. Se on kauheaa, nuori ystäväni, se on taivaaseenhuutavaa, se voi saada vanhan isänmaanystävän silmät kyyneltymään, joka on nähnyt maan menestyvän, karjanhoidon ja maanviljelyksen vaurastuvan, kuninkaan voittavan maalla ja merellä sekä vanhat, hyvät tavat pidettävän kunniassa ja arvossa. — Mutta saapas nähdä, kuinka nyt käy."
"No, mikä onnettomuus nyt on tapahtunut?" kysyi Kaarlo.
"Nythän on alkanut kaunis hallitusmeno", vikisi kääpiö. "Ei mitään narrinkepposia, ei kujeita eikä nokkaviisautta. Nyt alkaa kaunis hallitus, korkeasti kunnioitettu ystäväni. Oi, Dagmarin onnelliset päivät ovat ohi! Tahdonpa ylistää Dagmarin onnellista aikaa: hän oli hieno kuin taivaan enkeli, mutta ei koskaan sairastunut siitä, että minä tein kuperkeikkoja tai pyörin tuulimyllyä juhlapäivinä. Hän ei tehnyt koirallekaan pahaa. Rehellinen narri sai sanoa mitä tahtoi, kunhan vain jätti Jumalan ja kuninkaan rauhaan. Ah, Dagmarin valkoinen käsi on monta kertaa taputtanut syntistä kyssäselkääni", jatkoi hän nyyhkyttäen, "sentähden olen minä, jos Jumala suo, seisova hänen edessään päälläni taivaanvaltakunnassa. Mutta ylpeä Beengjerd vihaa kaikkia narreja. Sitä harhaoppia hän saa katua. Saadaanpa nähdä! Hän saa katua sitä, niin totta kuin nimeni on Klaus Klumpe. Aika on tuleva, jolloin hän toivoo, että koko maa olisi täynnä sellaisia narreja, jotka huutaisivat hänelle Vivat! ja seisoisivat hänen edessään päälaellaan loassa. Hyvästi, toveri! Olen ollut suupaltti ja saan nyt pötkiä tieheni."
"Täytyykö sinun raukan mennä pois?" kysyi Kaarlo osanottavasti. "Mihin sitten aiot? Sinä olit jokatapauksessa sukkela veitikka, jota kyllä vielä toisinaan tarvitsisimme, kun laskemme maailman liian raskaasti sydämellemme ja unhotamme, että kaikki auringon alla on turhuutta."
"Minä aion juosta ympäri maata", vastasi tuo pieni epäluoma olento ja vääristeli kasvonsa hurjiin kostonhimoisiin eleihin; "minä aion laulaa lauluja pienille, niin että isojen pitkät korvat rupeevat soimaan. Osaanpa myös olla runoilija, jos lujalle otetaan:
"Voi häntä, Beengjerdiä! Mitä pidät tästä kertosäkeestä? Ei, se ei kelpaa —