"Ettehän aikone kosia tytärtäni kasvatillenne." kysyi kreivi ihmeissään, "siinä tapauksessa tahdon vain sanoa pari sanaa Teille kahdenkesken. Tyttäreni käsi on hamasta lapsuudesta määrätty nuorelle ruhtinaalle, Thyringin maakreiville, jota hän ei vielä ole nähnyt, mutta jonka vanhat lupaukset ja sitoumukset syyllä liittävät mitä lähimmin minuun ja perheeseeni. Tämä liitto oli vaimovainajani hartain toivo, ja lähinnä ritarillista kunniaani on Hedvig-vainajan muisto, kuten tiedätte, ainoa, joka ilottomalle elämälleni antaa merkitystä ja arvoa."
"Ja ylevän vaimovainajanne harkitsemattoman toivomuksen takia ette epäile hävittää kahden jalon sydämen onnea? Sellainen rakkaus vainajia kohtaan on syntiä eläviä kohtaan, jalo herra. — Jos itse olette tuntenut, mitä rakkaus ja onnellinen avioliitto on, ihmettelen minä" — —-
"Elkäämme enää puhuko siitä, kunnianarvoisa herra", keskeytti kreivi Albert hänet synkän vakavana, "minä tiedän, mitä tyttäreltäni voin vaatia ja mihin hurskas ja jumalaapelkäävä sydän kykenee. En aijo koskaan häntä pakottaa kenellekään; mutta jos hänen sydämensä hylkää sen yljän, jonka aion hänelle antaa, saa hän valita sen, jonka Teidän, pyhän virkanne puolesta, pakostakin täytyy tunnustaa suurimmaksi ja jaloimmaksi."
"Vai niin!" huokasi arkkipiispa. "Vapahtajan morsian siis, tai ruhtinaan, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt! Rigmor parka! — Kaarlo parka!"
"Teidän Kaarlollanne ei ole hätää", vastasi Albert, "ja tyttärelläni vielä vähemmän: jos oikein näen, tekee hän hiukan pilaa tuosta nuoresta, itserakkaasta herrasta. Näettekö, kuinka sydämellisesti hän nauraa ja kuinka nolona Kaarlo hypistelee olkanauhaansa?"
Kreivi Albert ei nähnyt aivan väärin, Rigmor-neiti näkyi todellakin tekevän hiukan pilaa rakastuneesta Kaarlosta ja jutteli hänelle mitä hilpeimmällä tuulella, että hän oli vakaasti ja varmasti päättänyt mennä luostariin. Kaarlon mielestä Rigmorin katseet ja kasvojenilmeet olivat tätä tunnustusta vastaan, jonka Kaarlo itse oli pusertanut esille siten, että liian rohkeasti ja tuttavallisesti muistutti Rigmoria heidän ystävällisistä lapsuudenaikuisista väleistään vihjaten vielä onnellisempaan tulevaisuuteen; mutta mitä enemmän hän nyt katseli kaunista, täysikasvuista impeä, sitä nolompana ja arempana huomasi hän, ettei enää puhunut lapsen, vaan Pohjoisalbingin herttuattaren, Albert-kreivin tyttären kanssa. Nyt vasta hän oikein katkeruudekseen huomasi, että hän, köyhä, omaisuutta ja lääniä vailla oleva ritari, tosin hätätilassa kelpasi tanssittamaan kreivin tytärtä ja käymään kaksintaisteluihin hänen kunniakseen, mutta että hänen täytyi olla lääninherra tai ruhtinas, voidaksensa toteuttaa sen, mikä lapsuudestaan saakka oli kannustanut häntä uljailla retkillään ja sankaritöissään.
"Suokaa minulle anteeksi, jalo Rigmor-neiti", sanoi hän nyt, tuskakseen tuntien asemansa halpuuden ja heidän välillään olevan nöyryyttävän etäisyyden, josta Rigmorin oikullinen, ylimysmielinen olento häntä liian selvästi muistutti; "suokaa anteeksi, että muistutin teitä ajasta, jolloin kreivi Albertin tytär ei hävennyt tarjota kättään köyhälle, hyljätylle Kaarlolle ja ojentaa hänelle puksipuun ja talvikin lehtiä Saxo-isän hautakummulta. Silloin minä kylläkin syyllä pidin Teitä lapsuusseikkailujeni pienenä prinsessana, mutta en osannut arvata, että Te kerta tahtoisitte olla suuri prinsessa tai ylhäinen nunna."
Hän oli sydämestään liikutettu, ja vedet olivat kihota hänen silmiinsä, mutta silloin Rigmor nauroi.
"Kaikki on anteeksi annettu, ritari Kaarlo", sanoi hän leikillään. "Mitäpä pahaa siinä, että muistutatte minulle lapsellisuuksiani. Enhän ole vielä mikään prinsessa, ja vaikka vuoden päästä menenkin luostariin, niin voinhan silti pyörähtää kerta lattian ympäri kanssanne; sehän olikin oikeastaan kohteliaan puheenne tarkoitus."
Kaarlo kumarsi nyt kylmästi ja ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa viedäkseen hänet tanssivien pariin. Alkoi vilkas tanssi, ja Rigmor näytti olevan pelkkää iloa ja eloa. Kaarlo, joka yleensä oli reipas ja notkea tanssija, liikkui nyt jäykästi ja kylmästi eteenpäin, kuin kulkeva kuvapatsas, ja erehtyi niin usein tanssiessaan, että Rigmorilta loppui kärsivällisyys. "Eipä minulla koskaan ole ollut kummallisempaa tanssittajaa", sanoi hän puoliääneen, ja Kaarlo hämmentyi entistä enemmän.