Berengaria puristi tulisesti kuninkaan kättä, näin ilmaisten kauan salassapidetyn lempensä ja hehkuvan etelänlapsen sielun. "Niin, tule, oma Valdemarini!" kuiskasi hän, "tanssikaamme sisälle siihen elämään, jossa ei enää ole vihaa eikä epäilyksiä, ja jossa ylpeät unelmani rakkaudesta, korkeudesta ja suuruudesta eivät enää ole turhia ja petollisia virvatulia." Hän nousi, ja kuninkaan viittauksesta alkoivat nyt huilujen ja viulujen soittajat antaa soittimistaan kuulua sen komean, juhlallisen tanssin säveleen, joka muistutti Berengariaa hänen ihanasta isänmaastaan, ja siitä Schwerinin linnassa vietetystä illasta, jolloin hän ensi kerran näki kuninkaan ja tanssi hänen kanssansa samaa ritarillista tanssia.
Kuningas vei nyt morsiamensa kiillotetulle lattialle. Kaikki katselivat ihaillen jaloa, kuninkaallista paria. He tanssivat kahden, eikä jalompaa näkyä yksikään tanskalainen ritari ollut nähnyt.
Kun tanssi oli lopussa, ja kuningas oli vienyt morsiamensa hänen ylhäiselle istuimelleen, vallitsi ritarisalissa sellainen hiljaisuus ja juhlamieli, että se tuntui Valdemarista melkein tuskalliselta. "Nyt oikea tanskalainen kilpitanssi, hyvät ritarit!" keskeytti hän äkkiä äänettömyyden, "antakaa minun kuulla kilpienne helinää turnauslaulun säestyksenä!"
Kuninkaan viittauksesta astui heti ritareita esiin, miekat ja kilvet käsissään; aseiden helistessä ja torvien pauhatessa tanssivat he kilisevin kannuksin kivilattialla niin että jyrisi, jonka ohessa voimakkaat bassoäänet lauloivat tuttua turnauslaulua, jossa muuan kertosäe kuuluu näin:
"Maa kavioista kumisee, miss' ajaa Tanskan ritarit!"
"Ihanaa!" sanoi Berengaria, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät. "Tuollaisten tanssijain kanssa, rakas Valdemar, ei keisarin tee mieli leikitellä. Teidän rinnallanne, ylevämielinen kuninkaani, ja tällaisten miesten etunenässä uskaltaisin minä lähteä koko maailmaa valloittamaan."
"Nyt vasta", vastasi kuningas ja puristi uljaan morsiamensa kättä, "nyt vasta voi Eurooppaa syyllä antaa minulle nimen Valdemar Seier [Valdemar voittaja]."
VIIDESTOISTA LUKU.
Sillävälin kun kuningas antautui lemmenonnen synnyttämiin voittounelmiin, istui kreivi Albert, mustaan ritaripukuun puettuna, mietiskelevänä arpapöydän ääressä Antero-arkkipiispan vieressä ja vaihtoi hänen kanssaan monta vakavaa sanaa Otto-keisarin ja Pohjois-Saksan ruhtinasten vihollismielisistä aikeista Tanskaa kohtaan sekä siitä, kuinka välttämätöntä olisi tehdä Viron- ja Liivinmaalle uusi, tehokas ristiretki. Mutta vähitellen kreivi Albertin huomio kääntyi pois sekä pelistä että keskustelusta, sillä hänen terävä sotapäällikönsilmänsä huomasi, miten erinomaisen hartaasti Kaarlo-ritari yritti miellyttää hänen tytärtään, iloista, oikullista Rigmoria, joka nyt oli täysikasvuinen neiti ja kuului juhlan loistavimpien kaunotarten joukkoon. "Katsokaapa vain nuorta Kaarlo-ritaria", sanoi kreivi Albert vihdoin arkkipiispalle; "Pyhän Mikaelin kautta, minä luulen, että tyttäreni on löytänyt armon hänen silmissään. Hän oli tyttäreni ritari molempien vielä ollessa lapsia; vanhan oikeutensa hän nyt näkyy haluavan uudistaa."
"Jos nyt niin olisi, kreivi Albert", vastasi hurskas arkkipiispa, "niin on hänestä Teidän sankarikoulussanne tullut uljas, kelpo ritari, eikä kuninkaalla ole uskollisempaa palvelijaa. Hänellä on hurskas ja rakastavainen sydän. Köyhä hän on, se on totta: koko hänen rikkautensa on hänen miekkansa ja hyvä nimensä, mutta jos minä jätän jälkeeni maallista tavaraa, tulee hänestä minun perilliseni, ja minä kyllä luulen" — —