"En; kunniani on omani, niinkuin käsivarteni ja uskollisuuteni ovat kuninkaan."
"Entä sydämenne, Otto-kreivi parka?"
"Se on Tanskan ja vapauden oma", vastasi hän kiivaasti, "ja kaikkien kaunottarien maailmassa, jotka ovat yhtä puhtaat ja viattomat kuin kahdeksanvuotias morsiameni." Nyt hän kannusti orittaan ja lähti menemään niin nopeasti, että Absalon Belg ja brandenburgilaiset ratsumiehet töintuskin jaksoivat pysyä mukana.
Brandenburgin rajalla palasi rajakreivin suojelusväki takaisin, ja esteettä jatkoivat Otto-kreivi ja Absalon Belg matkaansa Riibeen. Niistä muutamista katkonaisista selityksistä, jotka Otto näki hyväksi antaa Absalon Belgille, tämä sai kumminkin kokonaiskäsityksen hänen omituisesta seikkailustaan.
Ratsastaessaan Sönderportin sillalla he näkivät suurta väenliikettä Riiben kaduilla ja huomasivat seuraavaksi päiväksi määrättyä hääjuhlaa varten tehtävän komeita varustuksia. Mutta eivät he kuulleet mitään ilonpurkauksia eikä hauskoja, hilpeitä kansanlauluja. Kansa tuntui vielä surevan Dagmar-kuningatarta ja katselevan hänen ylpeää, loistavaa seuraajaansa karsain, ennakkoluuloisin, melkeinpä pelokkain silmin. Sillä Berengarialla ei ollut Dagmarin lempeää, ystävällistä kasvojenilmettä eikä hän osannut — mikä oli luonteenomaista Dagmarille — yhdellä hymyllä, yhdellä tervehdyksellä voittaa tuhansia sydämiä. Ken oli ollut Riibessä kuningatar Dagmarin sinne saapuessa ja hänen häissään, oli ihmeeksensä nähnyt suuren eron kansan käytöksessä ja sen silminnähtävän kylmyyden, jolla talonpoikainen kansa oli vastaanottanut uuden kuningattaren.
Hääpäivä tuli. Kaunis, jalo morsiuspari kulki komean hääsaattueen etunenässä tuomiokirkkoon. Nyt kaikui tosin innokas ja sydämellinen ilohuuto kuninkaan kunniaksi, etupäässä ihastuneiden sotilaiden riveistä; mutta Berengarian nimeä huusivat vain jotkut harvat, enimmäkseen oudot äänet, joiden heikko suosionhuuto ja epätanskalainen Vivat[eläköön] siellä täällä herätti kansan seassa naurua. Tällaista iloa lisäsi vielä osaltaan pieni kyttyräselkäinen Klaus Klumpe, joka rääkyväliä äänellään säesti tätä huutoa seisoen päällään kuningattaren edessä ja tehden mitä ylimielisimpiä kujeita.
Kaunis, ylpeä prinsessa hymyili kansan epäkohteliaisuuden huomatessaan hymyä, joka ei ollut omiaan voittamaan noita itsepintaisia sydämiä. Kuningas heitti vihaisen silmäyksen epäkohteliaaseen kansanjoukkoon. Kaikki tämä ynnä se satunnainen seikka, että rääkyvä kaarneparvi lensi morsiusparin yli, levitti kansanjoukkoon, joka oli halukas keksimään pahoja enteitä tälle hääjuhlalle, pelonsekaisia aavistuksia. Tämän lisäksi tapahtui, että joku tummaihoinen, kuljeskelevan kattilanpaikkaajan näköinen naisolento oli asettunut n.k. Kissanpäänovelle, josta morsiuspari astui kirkkoon. Sill'aikaa kun arkkipiispa siunasi kuninkaallista morsiusparia ja kirkossa kuului rukouksia ja virrenveisuuta, peloitteli kattilanpaikkaaja-vaimo kirkon ulkopuolella odottavaa kansaa kummallisella laululla, joka oli täynnä ennustuksia kalliista ajasta, sodasta ja kaikenkaltaisista onnettomuuksista ja maanvaivoista. — Tosin vartija ajoi hänet pois, ja monet palkitsivat häntä pilkalla ja naurulla; mutta mitä hän oli laulanut, kulki kuitenkin suusta suuhun, ja pian oli liikkeellä huhu, että pahat henget olivat laulaneet kuningas Valdemarin ja Beengjerd-kuningattaren häissä. Outo nimi Berengaria muuttui nimittäin Tanskan kansankielessä heti Beengjerdiksi, johon nimeen tämän kuningattaren historiallinen muisto liittyy.
Illalla kuului linnasta harpunhelinää ja viulunsoittoa, ja Olof Hvitaskjald lauloi taidokkaan, loppusoinnuiltaan omituisen laulun kuningattaren kunniaksi. Mutta talonpoikaiskansalle ei toimitettu minkäänlaista huvia; Thorgeir Danaskjald oli vaiti, eikä islantilaisen runoilijan soma laulu herättänyt minkäänlaista vastakaikua totisissa häävieraissa.
Kuningas ei kuitenkaan näyttänyt tätä panevan merkille. Hän katseli vain Berengariaa, joka, komeaan portugalilaiseen pukuunsa puettuna, kultakruunu painettuna mustille, palmikoiduille suortuvilleen, kolminkertaiset timanttivitjat korkealla povellaan ja kultatähdet tummansinisessä silkkipuvussaan, loisti hänen silmissään ihanana kuin yön suuri juhlallinen kuningatar. Tosin oli Berengarian kauan salassapidetty, intohimoinen rakkaus ja hänen maailman- ja ihmisten halveksumisensa, lyöneet häviämättömän surumielisyyden leiman hänen kalpeahkoihin, kauniisiin kasvoihinsa; mutta hänen mustien silmiensä tuli levitti voimakasta loistettaan, ja kun hän silmäili jaloa, kuninkaallista ylkäänsä, rusotti taas heikko puna hänen poskillaan.
Kun nyt juhlamarsalkki oli kaikki järjestänyt tanssia varten, kääntyi Valdemar sydämellisenä Berengarian puoleen. "Muistatko tanssia, jonka yhdessä tanssimme Schwerinin linnassa, ylhäinen morsiameni?" hän kysyi hellästi. "Siitä hetkestä lähtien minä olen usein unelmissani nähnyt sinun siten ohitseni liitävän, milloin hellänä ja hymyilevänä, milloin kasvot poiskäännettyinä, ikäänkuin et enää milloinkaan maailmassa olisi halunnut minua nähdä. Tule nyt, jalo kuningattareni, tanssimaan kerallani sisälle elämään! Nyt vasta oikea elämäni alkaa; tähän saakka ilo oli minulle vain unelmaa, ja elämäni hurjaa, huumaavan miekan kalskeen ja liehuvain voitonlippujen säestämää hyörinää, ilotonta ja lemmetöntä."