"Seitsemässä vuodessa voi paljon muuttua", vastasi Otto, "mutta tiedän, ettei minun ystävyyteni sinua kohtaan muutu kohtasivatpa meidän kätemme tai miekkamme ensiksi toisensa, ja pitipä sisaresi liittonsa tai ei."
Sitten syleilivät nuoret ritarit toisiansa, ja Juhana ritari palasi linnaan.
Otto kannusti hevostaan ja ratsasti ääneti Absalon Belgin kanssa kappaleen matkaa brandenburgilaisten ratsumiesten edellä.
"Omituisella vankeudellanne, kreivi Otto", sanoi nyt Absalon Belg, "näyttää minusta olleen tärkeitä seurauksia, ja jos ymmärsin Teitä oikein, on vielä rajakreivi osannut sitoa Teidät kahleilla, jotka ovat yhtä pitkät kuin elämänne lanka."
"Se oli oma sukkela päähänpistoni", vastasi Otto. "Minä en halunnut nähdä Riibeä jälleen muutoin kuin sulhasena, nähkääs, ja nyt on Brandenburgin prinsessa Mechtild morsiameni."
"Hänkö Teidät ryöväsikin?" kysyi Absalon Belg. "Taitaapa hän olla väkevä ja reima nainen."
"Ei, niin hullusti eivät asiat kuitenkaan ole", vastasi Otto ja nauroi "hän on vasta kahdeksanvuotias ja hänestä minä olin kaunis ja pitkä ja leikkikumppaniksi sopiva. Heillä ei ole kiirettä, näettekös; minulla on aikaa kehittyä vakavaksi aviomieheksi. Nyt tahdon olla iloinen ritari ja taistella naisen puolesta, joka ei helposti rakastu muihin ja joka ei saa harmaita hiuksia ennenkuin olen lakannut olemasta narrina kauniiden impien silmissä."
"En ole kunnian mies, jos ymmärrän sanaakaan kaikesta tästä!" sanoi Absalon Belg; "tahdotteko pitää minua narrina, Otto-ritari, vai oletteko saanut vamman aivoihinne?"
"En kumpaakaan, ritari Belg. Te saatte vapaasti onnitella minua. Olen tosiaankin tavallani mennyt kihloihin; ellei meillä seitsemän vuoden kuluttua ole rauha Brandenburgin kanssa, saapi pieni morsiameni lähettää kihlasormuksen minulle takaisin, jos tahtoo. En olekaan sen kummemmin sidottu: olen ainoastaan pantannut perintöoikeuteni Braunschweigiin —."
"Entä kunnianne?"