"Oi, tokko tietänenkään kaikkea, mitä hän sanoi. Olin vaipua maahan häpeästä ja säikähdyksestä. Hän käski pilkaten minun onnittelemaan itseänsä, sillä nyt ei hän enää ollut se narri, joka luotti Tanskan tyttöjen rehellisyyteen; hän oli kihlannut melkein kapalolapsen Saksassa — sanoi hän nauraen — jottei enää joutuisi kenenkään tanskalaisen tytön petettäväksi, ei kukaan muka enää ollut uskollinen — sekin, joka hänen mielestään oli ollut viattomin, oli rohjennut sydämessään ylläpitää syntistä rakkautta kuningasta kohtaan ja surmata Dagmarin sellaisella julkealla tunnustuksella. Minua hän tarkoitti — sen hänen leimuavat silmänsä minulle ilmaisivat — minua hän pitää sinä halpamielisenä olentona, joka hurskaalle kuningatar-vainajalle on tehnyt sellaisen jumalattoman rakkaudentunnustuksen. Voi sitä onnetonta erehdystä! Kuningas itse kuuluu sen uskovan — koko maa kuuluu sen uskovan; vieläpä ilkeät panettelijat sanovat minua kuninkaan jalkavaimoksi. Ah, veli, veli, sitä häpeää minä en jaksa kestää!"
"Kirottua!" huusi Kaarlo jalkaansa polkien; "mutta kuinka sinä olet antanut aihetta sellaiseen juoruun? Sisareni, mitä olet kuningattarelle tunnustanut?"
"Että rakastin Ottoa, täytyi minun kuningattarelle tunnustaa; hän saattoi sen jo nähdä minusta — hän pyysi ja pakoitti minun tunnustamaan; mutta etten luullut koskaan joutuvani Oton omaksi, sen sanoin myöskin, ja kuningas — Jumala varjelkoon! — hänestä en milloinkaan ole edes uneksinut!"
"Siskoseni, siskoparkani!" huokasi Kaarlo. "Mitä oli sinulla ja minulla tekemistä ylhäisten parissa? Isämme onneton kohtalo vainoo meitä. — Nyt ymmärrän minä onnettomuutesi: hurskas Dagmar varmaankin ymmärsi sinut väärin ja luuli sinun kuningasta tarkoittavan. Kaikki sanovat hänen viimeisillään pyytäneen kuningasta ottamaan sinut puolisokseen. Siitä koko tuo juoru. Ja kreivi Otto — minä ymmärrän hänetkin — niin, siskoseni, hän on rakastanut sinua, mutta hän ei ansaitse enää koskaan nähdä sinua, hän on hurja, tulinen ja mustasukkainen — mutta" —
"Veljeni, veljeni!" Kristiina kavahti äkkiä hurjan iloisena masentuneesta mielentilastaan. "Puhutko totta? Onko mahdollista? Taivaan Jumala, niin, se on mahdollista — ilmaisivathan sen minulle jo aikoja sitten hänen silmänsä — sanoihan hänen äänensä sen minulle — sen sanoi minulle hänen pilkkansa ja ylenkatseensakin hänen lähtiessään — ja nyt hurja kiivautensa ja loukkaavat sanansa — niin, nytpä sen tiedän — hän on rakastanut minua — hän rakastaa minua vieläkin, niin syvästi kuin hän ylenkatsookin ja niin väärin kuin tuomitseekin minua. Jumala sinua siunatkoon, veljeni, noista sanoistasi! Nyt jaksan kärsiä onnettomuuteni — nyt en jättäydy epätoivon valtaan; hän vain ei saa ylenkatsoa minua; hän vain ei saa tuomita minua väärin. Sano hänelle se, rakas veljeni, sano hänelle totuus, jonka olen sinulle uskonut, sano hänelle, että olen salaa häntä rakastanut — hänen tähtensä pilkkaa ja häpeää kärsinyt. Sano hänelle myöskin, etten enää koskaan voi häntä nähdä, mutta että sydämeni pohjasta annan hänelle anteeksi ja uskollisesti rakastan häntä kuolemaani saakka! Sano hänelle, että pidän tallella hänen sinettisormuksensa! Minä otan sen mukanani hautaan; sillä kihlaudun minä hänelle iankaikkisesti, Sano hänelle kaikki tämä, ja että Kristiina-raukka oli viaton, sano se hänelle, jollet ennen, niin silloin, kun olen kuollut! — Ja nyt pois, pois täältä, tänä yönä, tällä hetkellä! Vie minut Vestervigin luostariin, Kaarlo, hyvän, hurskaan tätimme luo ja pienen Kristiinan haudalle, hänen, joka kuoli prinssi Buriksen tähden! Siellä aion minäkin löytää levon ja rauhan, siellä tahdon unohtaa maailman pilkan ja häpäisyn, ja hiljaisuudessa itkeä hukkaanmennyttä elämääni, kunnes sydänparkani pakahtuu; mutta epätoivoinen en tahdo olla; en, veljeni, epätoivoinen en tahdo olla — hänhän rakastaa minua kuitenkin."
"Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut", huokasi Kaarlo, "sydäntäni vihloo sinun tähtesi, ja sinä olet kaikkine onnettomuuksinesi kuitenkin minua onnellisempi. Jos hän, joka minua halveksii, rakastaisi minua, voisin minäkin kentiesi luopua maailmasta; en sentään, en, en voisi. — Tule, siskoparka. Varustaudu matkalle; sinä pääset Vestervigiin. Hevoset ovat pian satuloidut. Puolen tunnin kuluttua odotan minä sinua linnan portilla."
"Kiitos, hyvä, uskollinen Kaarlo", vastasi Kristiina pyyhkien silmiään keltaisilla palmikoillaan.
"Sinä olet yhdellä sanalla antanut minulle elämän takaisin. Et sinäkään saa epäillä. Usko minua, Kaarlo! Rigmor-neiti pitää sinusta enemmän kuin luuletkaan."
"Ah, ei, siskoseni, sen tiedän minä paremmin", huokasi Kaarlo, "se uni on mennyt."
Sydämellisen hellästi syleilivät onnettomat sisarukset toisiansa ja palasivat syrjätietä linnaan. Puolen tunnin kuluttua he ratsastivat hiljaa ja ääneti Riiben kaupungista Vestervigiin vievää tietä.