KOLMAS OSA
ENSIMÄINEN LUKU.
Kuningas Valdemarin ja kuningatar Berengarian hääpäivän jälkeen näytti huomattava muutos tapahtuneen sekä kuninkaassa itsessään että koko Riiben hovielämässä, samoin myöskin valtakunnanhallituksessa ja sotalaitoksessa. Kuninkaan uljaat, nuoret sankarikasvot näyttivät ikäänkuin nyt vasta saaneen sen jalon kuninkaallisen ilmeen ja sen miehekkään horjumattoman vakavuuden, jotka olivat olleet niin ominaiset hänen suurelle isälleen, mutta jotka piirteet esiintyivät pojassa vieläkin voimakkaampina. Niin mahtava valtiashenki ilmeni koko hänen olennossaan, että itse kreivi Albert ja arkkipiispakin hämmästyivät sitä uhmailevaa itseluottamusta ja voimaa, joka näytti tekevän kaikki hänen päätöksensä tarpeellisiksi ja vastustamattomiksi.
Hovissa vallitsi paljoa suurempi komeus kuin ennen, sekä vakavampi, ankarampi henki, joka ei miellyttänyt nuoria, iloisia ritareita. Nuoren, ylpeän kuningattaren sanottiin tuoneen mukanaan nämä jäykät espanjalaiset hovitavat, ja kuninkaan intohimoista kiintymystä häneen moni piti suurena onnettomuutena maalle. Kuningatar Berengaria istui usein tuntikausia salakammiossa kuninkaan luona, joka tunsi itsensä vapaaksi ja onnelliseksi vain hänen rinnallaan. Mutta ainoastaan ne, jotka eivät tunteneet kuninkaan voimakasta hallitsijaluonnetta, uskoivat hänen noudattavan puolisonsa vehkeitä ja neuvoja silloin kun hän julisti mahtikäskyn, jota hänen vanhat, varovaiset neuvonantajansa eivät hyväksyneet.
Voidakseen pontevasti ryhtyä suuriin sotaisiin aikeisiinsa hän ei ollut epäillyt säätää tullia ja määrätä papistolle isoja veroja. Alemmat kansanluokat, jotka Dagmarin aikana olivat tulleet vapautetuiksi monista rasituksista, saivat nyt myöskin osaltaan suorittaa yhä kasvavia sotakulunkeja. Tämän johdosta tyytymättömyys oli pian yleinen. Mutta kansan rakkaus kuninkaaseen oli siksi suuri, ettei häntä siitä moitittu, vaan kuningatarta syytettiin jokaisesta uudesta asetuksesta ja verosta, joilla kansaa rasitettiin. Hänestä laulettiin katkeria häväistyslauluja, ja esiintyessään kansan keskellä hän sai usein tuntea solvaisevia osoituksia siitä vihasta, minkä hänen uljas, yritteliäs henkensä näytti herättäneen.
Samsön herrainpäivillä kuningas oli heti häiden jälkeen julistanut Dagmarin pojan, pienen Valdemarin, tulevaksi seuraajakseen. Niin täyttyi kansan hartain toivo; se ei koskaan voinut unohtaa hurskasta Dagmaria eikä rauhoittua, ennenkuin se varmasti voi toivoa kerran näkevänsä hänen poikansa valtaistuimella, joka asia kenties olisi voinut tulla epävarmaksi niin pian kuin Berengaria synnytti Valdemarille pojan.
Heti kun tämä toimitus oli suoritettu, täytyi kuninkaan ajatella maan puolustusta keisari Ottoa ja pohjoissaksalaisia ruhtinaita vastaan. Huolimatta siitä suuresta tappiosta, jonka pannaan julistettu keisari oli kärsinyt Ranskassa Bovinen luona, missä kuningatar Berengarian veli, urhea kreivi Ferdinand, oli joutunut vangiksi, ei keisari kuitenkaan ollut luopunut aikeistaan Tanskaa vastaan, joita suunnitelmia pannaan julistettu piispa Valdemar oli kehoittanut häntä mitä innokkaimmin toteuttamaan. Sill'aikaa kun keisari Fredrik kruunattiin Aachenissa, ja koko eteläinen Saksanmaa tunnusti hänet hallitsijakseen, oli keisari Otto taas koonnut mahtavan sotajoukon Pohjois-Saksaan, aikoen nyt valloittaa itselleen takaisin ainakin isänsä Henrik Leijonan maat, jotka suurimmaksi osaksi kuuluivat Ranskan kruunulle. Oli epätietoista ulottuisivatko keisari Oton aikeet pitemmälle. Mutta hänen uskollisella neuvonantajallaan, piispa Valdemarilla, ei näkynyt olevan sen vähempää tarkoitusperää silmämääränään, kuin syöstä kuninkaallinen serkkunsa hallituksesta, noustakseen sitten itse Tanskan valtaistuimelle, joskin aluksi vain keisari Oton läänitysmiehenä ja tämän mahtavan suojelijansa näennäisenä vasallina.
Piispa Valdemar oli sillävälin tehnyt ensimäisen hyökkäyksen hävittämällä Stodon linnan. Kuningas oli piirittänyt Stadea, mutta hän oli lakkauttanut piirityksen ja vetäytynyt Dannevirkeen, vastustaakseen koko sotajoukollaan niitä suuria, yhdistyneitä joukkoja, joilla keisari Otto ja hänen veljensä, pfalzkreivi Henrik, Brandenburgin rajakreivin ja piispa Valdemarin kanssa kulki Hampuria kohti.
Ennenkuin kuningas ehti Hampurin avuksi, olivat nuo hyvin vähän tanskalaismieliset hampurilaiset antautuneet vihollisille, ja piispa Valdemar käytti nyt jo toisen kerran ankaraa oikeutta tässä kaupungissa, vaikka sille oli annettu keisarillisen vapaakaupungin arvo. Sotaisa piispa oli liittynyt saksalaiseen sotajoukkoon, joka jo oli kulkenut Elben yli ja anastanut osan Pohjoisalbingia.
Keisarillinen leiri oli suurella tasangolla, ja keisari neuvotteli teltassaan Brandenburgin rajakreivin kanssa oliko paras tässä odottaa kuningasta vai kulkea eteenpäin. Kalpea, mitättömän näköinen keisari käveli levottomana edestakaisin komeassa tulipunaisessa teltassaan, mutta voimakas, leveäharteinen rajakreivi seisoi rauhallisesti nojaten miekkaansa ja kehoitti kulkemaan eteenpäin. Samassa astui telttaan lähettiläs, ilmoittaen Tanskan kuninkaan suuren sotajoukon etunenässä rientävän heitä vastaan. Häntä seurasi komea nainen, joka ratsasti korkealla, valkoisella sotaoriilla, eikä hän kertomusten mukaan ollut oikean ihmisen näköinen: sanottiin hänen rintahaarniskansa loistavan auringon kirkkaudella, ja hänen punaisen höyhentöyhtönsä leimuavan tulenliekkinä, ja sotajoukko, jota he johtivat, oli 60,000 miehen suuruinen. Toinen vakoilija saapui toisen jälkeen, vahvistaen tämän kertomuksen. Kukin heistä luuli nähneensä vieläkin lukuisamman vihollisjoukon, ja kaikki kertoivat tuskallisen levottomasti nähneensä kuninkaan vieressä oudon, kalpean ja uljaan sankarittaren, joka heidän mielestään oli vaarallinen, yliluonnollinen olento, ja jota heidän keisarin käskystä täytyi mitä tarkimmin kuvata.