"Mikähän ihmeellinen nainen hän on?" sanoi keisari levottomasti, ollessaan taas kahden kesken rajakreivin kanssa. "Pitkä — kalpea — musta — säkenöivät silmät, kaksipäinen kotka vaipassa. Noiden typerien ihmisten kuvaukset ovat luoneet sieluuni kuvan, jota minä en tahtoisi katsella ruumiillisilla silmilläni, vaikka minä siten voittaisin koko maailman."
"Minä en ymmärrä teitä, herra keisari!" sanoi vanha rajakreivi. "Tuo nainen ei varmasti ole kukaan muu kuin kuningatar Berengaria. Minä tunnen tuon ylpeän haaveilijattaren! Hänen hartaimpana toiveenaan on ollut kerran päästä sotajoukon etunenään ja mieluimmin sinne, missä vaara on uhkaavin ja kunnia suurin. Hän voi nyt saada sen toiveensa täytetyksi: hän ja hänen ylpeä puolisonsa saavat nyt kokea mitä niin pienelle herralle kuin Tanskan kuninkaalle seuraa siitä, että uhmailee keisaria ja koko Pohjois-Saksan yhdistyneitä voimia!"
"Elkäämme kerskailko liian aikaisin, herra rajakreivi!" vastasi keisari. "Ei kuningas Valdemar ensi kertaa kohtaa saksalaista keisaria valtakuntansa rajalla. Minun täytyi itse kuunnella tanskalaisten voittolaulua keisari Fiilipin pakomatkasta. Pitäkäämme nyt huoli siitä, etteivät tanskalaiset laula sitä meille toista kertaa!"
"Voiko Henrik Leijonan keisarillinen poika epäillä tämän retken onnellista päättymistä?" kysyi rajakreivi. "Me emme tarvitse kuin puolta pienemmän sotajoukon valloittaaksemme Skandinavian."
"Sotaonni on oikullinen ja epävarma", vastasi keisari alakuloisesti, "sen minä olen itse kokenut äskettäin Bovinen luona. Jos ei meidän suojeluspyhämme ole meille suosiollinen, niin ei koko meidän voimamme paljoakaan auta. Elkäämme vain ylönkatsoko vihollistamme. Eikö sama kuningas Valdemar osoittanut teillekin, herra rajakreivi, maaperän olevan liukkaan tällä puolen Elbeä, niin ettei sillä seiso vakavasti!"
"Sen opetuksen minä tahdonkin nyt maksaa hänelle!" murahti kreivi suuttuneena. — "Muuten olisi varmaankin viisainta, herra keisari, että me nyt muistelisimme voittojamme emmekä johtaisi mieleemme onnettomuuksiamme ja tappioitamme. Jos me itse ensiksi alamme epäröidä, niin voi heikoinkin vihollinen helposti voittaa meidät."
Nyt astui telttaan pitkä, kookas herra, yllään kypärä ja haarniska. Hänen valkoinen asetakkinsa muistutti lyhennettyä messupaitaa, ja punaisen haarniskan selkäpuolella oli suuri kultaristi kuin messupaidassa; hänen kolmikulmaiseen kilpeensä oli kuvattu kolminkertainen kultakruunu, jota käsi ojensi salamoivasta ukkospilvestä, ja sen alla oli puoleksi valtikan näköinen taitettu käyräsauva. "Vihollinen on seisattunut ja asettuu leiriin", sanoi hän, "ehkä hän epäilee ryhtyä ratkaisevaan taisteluun, nähdessään meidän joukkomme. Mutta minä pyytäisin teitä, herra keisari, elkää suostuko minkäänlaisiin rauhanehtoihin! Voiton herra sanoo teille minun kauttani: Hävitä vihollisesi maan päältä! Minä olen tänä päivänä antanut hänet sinun käteesi."
"Jos te tahdotte olla profeetta, piispa Valdemar", vastasi keisari, "niin antakaa minulle merkki osoitukseksi siitä, että voitto on varma! Tanskan kuninkaalla on mukanansa nainen, jota pidetään noitana tai pyhimyksenä. Herra rajakreivi arvelee hänen olevan Berengaria kuningattaren. Mutta olkoon hän kuka tahansa, niin minusta ei ole hyvä merkki, että heikko nainen Valdemar Seierin rinnalla uskaltaa näin ratsastaa meitä vastaan, se osoittaa ettei vihollinen meitä pelkää."
"Minä ymmärrän teidät, herra keisari!" vastasi piispa Valdemar. "Te olette liian sivistynyt välittääksenne sellaisesta taikauskosta. Kuningatar Berengaria kuuluu olevan jossakin määrin teidän nuoren vaimovainajanne näköinen; hän kuuluu myöskin pukeutuvan samalla tapaa kuin keisarinna Beatrix, hän on myöskin pitkä ja hiukan kalpea, — eikä muuta tarvita, niin jo talonpojat pitävät häntä aaveena. No hyvä, väki on herkkäuskoista, ja sen mielestä jokainen satunnainen, oudompi sattuma on huono enne. Senvuoksi, jos me keksimme heille onnellisen enteen, joka voittaa tuon uhkarohkean naisen heissä herättämän taikauskoisen pelon, niin silloin on voitto varmasti meidän. Kuulkaa minun neuvoani, herra keisari! Ovatko ne molemmat sankariväkevät turnajaisritarit vielä joukossanne, joita ei perkelekään heitä satulasta? Antakaa heidän näyttää taitojaan molemmille sotajoukoille, ja sitten vaatia pari vihollisten miehistä taisteluun. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin he ovat heittäneet vastustajansa hietikolle, annamme me kaikkien sotatorvien törähtää ja hyökkäämme taisteluun. Vannonpa pääni kautta, herra keisari, että me nujerramme allemme koko tanskalaisen sotajoukon kuin parven heinäsirkkoja!"
"Se neuvo ei ole hullumpi!" sanoi keisari. "Jos te muutamalla voimallisella raamatunlauseella rohkaisette heidät, etteivät he tee pahaa pahemmaksi, niin luulisinpa tuon sotakujeen säästävän meiltä paljonkin verta."