"Ilveilyjä!" — murahti vanha rajakreivi. "Minä uskoin meidän kulkeneen Elben yli ryhtyäksemme oivalliseen otteluun ja saavuttaaksemme kunniallisen voiton eikä katsellaksemme typerää ilveilynäytelmää, jonka tuloskin voi olla aivan epävarma, ja joka yhtähyvin voi koitua meille häpeäksi ja onnettomuudeksi kuin hyödyksi."
"Sitä te ette ymmärrä, herra rajakreivi!" sanoi keisari loukkaantuneena. "Neuvo on kyllä hyvä, kunhan se vain kunnollisesti suoritetaan: minä tunnen nuo molemmat turnajaisritarit; he ovat kuin rautaa ja terästä. Jos piispa Valdemar suostuu pitämään heille yhtä hyvän saarnan kuin hän piti minulle, suostutellessaan minut tälle retkelle, niin minä olen varma siitä, että onni meitä seuraa, — ja niin on asia päätetty!"
"Se on siis teidän käskynne, herra keisari?" — kysyi piispa Valdemar, joka tunsi keisarin vaihtelevan mielen. "Voitteko te luottaa turnajaisritarienne voimaan ja rohkeuteen? Kyllä minä heihin sytytän innostuksen asiaan, niin totta kuin kieli on suussani! Minä annan nyt järjestää kaikki tämän suunnitelman mukaan. Vielä ennen auringon laskua voimme vaatia vastustajat voimienmittelyyn, ja huomenna auringon noustessa kaksintaistelu ja ottelu."
"Ja voitto, suokoon sen pyhä Magdaleena ja pyhä Mikael!" sanoi keisari ja suuteli huoaten pyhäinjäännöstä, jota kantoi kaulassaan. — "Uskokaa minua, herra rajakreivi, ilman tämmöistä onnea tuottavaa kappaletta ovat kaikki meidän voimakkaat ponnistuksemme turhat tätä Valdemar Seieriä vastaan. Hänen nimensä kaiku on onneton hänen vihollisilleen."
Rajakreivi vaikeni huomatessaan vastaväitteet turhiksi, ja piispa Valdemar poistui pannakseen täytäntöön oman ja keisarin aikeet.
Tanskalaisten leirissä ilo oli ylimmillään. Menestys, jolla Valdemar samalla paikalla oli karkoittanut keisari Fiilipin, ja sotaonni, joka aina oli seurannut voittorikasta kuningasta, herättivät tanskalaisissa sotureissa sellaisen luottamuksen hänen johtoonsa, että he eivät vähääkään pelästyneet vihollisten suurempaa miesvoimaa. Moni tanskalainen oli nähnyt mitättömän näköisen keisari Oton Riibessä, eivätkä he välittäneet hänestä enemmän kuin lapsesta; hänen huono sotaonnensa sekä viimeinen pakonsa Ranskasta olivat sitäpaitsi saattaneet hänet kaikkien ritarien ja aseenkantajien pilkan alaiseksi. Siellä tunnettiin myöskin rajakreivin leveä selkä; pannaanjulistettu piispa oli kyllä heidän mielestään uskalias mies, mutta yleisesti uskottiin, ettei onni eikä siunaus seurannut häntä tai keisari Ottoa, niin kauan kuin he olivat kirkonkirouksen alaisina.
Oli jo iltahämärä. Valdemar istui Berengaria-kuningattaren vieressä teltassaan, suunnitellen seuraavan päivän hyökkäysjärjestystä ja iloiten sotajoukossa vallitsevasta hilpeästä mielialasta. Sankarirunot ja iloiset sotalaulut kaikuivat leiristä; samassa kuului torventoitotus teltan ulkopuolelta, ja keisarillinen airut ilmoitettiin saapuneeksi. Kahden kumaraniskaisen torvensoittajan saattamana kookas sanansaattaja astui sisään, tuoden tuon omituisen taisteluvaatimuksen.
Hän sanoi kahden keisarillisen ritarin tahtovan — keisarin, hänen herransa suostumuksella — antaa tanskalaisille osoituksen siitä, mitä heillä oli odotettavissa tahtoessaan potkia tutkainta vasten ja koettaessaan voimiaan heitä väkevämpien kanssa; he vaativat senvuoksi kahta kuningas Valdemarin sotilaista mittelemään voimia heidän kanssaan molempien sotajoukkojen nähden.
"Tervehtikää teidän herraanne ja keisarianne", vastasi Valdemar, "että minä en ole tullut tänne katselemaan leikkiä tai turnausratsastusta, vaan huomenna Jumalan avulla karkoittamaan hänet sekä koko hänen joukkonsa pois minun rajojeni sisältä. Minä en epäile hänen miestensä rohkeutta; mutta jos hän kenties pelkää, ettei itse joutuisi näkemään miestensä urhoollisuutta, niin minä suostun kernaasti tekemään hänelle mieliksi ja annan kahden miehistäni koetella voimiaan hänen urostensa kanssa ennen taistelua."
Tämän vastauksen saatuaan keisarillinen airut palasi joukkonsa luo. Heti senjälkeen Valdemar kutsutti luokseen etevimmät päällikkönsä ja ritarinsa ilmoittaakseen heille, että seuraavana päivänä oli päätaistelu taisteltava heti kun sovittu kaksintaistelu oli loppunut, päättyköön se miten hyvänsä. Mutta nyt oli ratkaistava kenelle kahdelle ritarille uskottaisiin tämä kansalliskunnian puolustus, joksi tämänlainen kaksintaistelu nähtävästi oli katsottava.