Kreivi Albert, kreivi Otto, Junkker Strange ja Absalon Belg astuivat heti esiin, pyytäen itselleen tätä kunniaa. Riisen Kaarlo astui myöskin lähemmäksi, mutta oli liian nöyrä ääneen tarjoutuakseen. Hänen silmäyksensä kreivi Ottoon ilmaisi myöskin, että hän, ajatellessaan kaksintaistelua ja kunnianasiaa, palavasti halusi päästä ratkaisemaan toista yksityistä taistelua, minkä sotalaki ja kuninkaan palveluksessa olo kielsivät hänen mainitsemasta.
Kuningas silmäili mielihyvällä uljaita ritarejansa, mutta pudisti päätänsä. "En voi laskea ketään teistä!" — sanoi hän päättäväisesti. "Taistelu ja voitto ovat nyt pääasiana, ja siihen minä tarvitsen teidät kaikki. Tämä kaksintaistelu on oikeastaan suurenmoista narripeliä, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä, vaikka sen onnellinen suoritus voisikin olla jonkinlaisena rohkaisuna sotajoukolle. Kreivi Albert, te olette minulle ylimäisenä sotapäällikkönä liiankin tärkeä ja välttämätön. Samoin sinä, reipas Otto! Huolimatta reippaudestasi ja uljuudestasi sinä et kuitenkaan ole mikään Goljat, ja tässä tarvitaan enemmän raakaa ruumiillista voimaa ja ratsastajatemppuja kuin ritarinmieltä ja urhoutta. Te ette myöskään sovellu siihen, Junkker Strange, vaikka te olitte minun asemestarini ja paras keihäänheittäjä. Te alatte jo olla ikämies ja te voitte tehdä minulle suurempia palveluksia lähettiläänä ja sopimusten laatijana kuin miekkailumestarina. Ja te, kunnon Absalon Belg! Te olette, totta puhuen, liian paksu! Teitä ei hevillä heitetä satulasta, mutta jos teidän ratsunne sortuu, niin te jäätte sen alle. Minä näen ritari Riisen Kaarlon myöskin mielivän tähän seikkailuun; mutta minä tarvitsen hänet muualla. Ei, minä olen jo tehnyt valintani. Kutsukaa tänne Sven Väkevä ja Veli Gamling! He ovat tukevimmat ja samalla ovelimmat tappelijat mitä milloinkaan olen nähnyt."
"Mutta, herra kuningas!" huudahti kreivi Albert. "Nekö kaksi raakaa, friisiläistä hevoshuijaria?"
"He ovat kuitenkin sotureita ja ritareita!" vastasi kuningas. "Ja vaikka he eivät ole hovimiehiä eikä hienokäytöksisiä herroja, niin ei kuitenkaan kukaan ritari voi kieltäytyä astumasta taistelemaan heidän kanssaan."
"Mutta he ovat kuitenkin friisiläisiä, eivätkä oikeita tanskalaisia!" sanoi Absalon Belg, "mikä kunnia meille siitä on, jos he voittavat?"
"Pois kateus, herra ritari, ei saa olla eroa friisiläisten ja tanskalaisten välillä!" vastasi kuningas kiivaasti. "Jokainen, joka mielellään ja uskollisesti palvelee Tanskan kuningasta, on tanskalainen sielultaan ja sydämeltään. Parin saksalaisen ja tanskalaisen miehen käsivoimat eivät sitäpaitsi ratkaise kysymystä siitä, onko tanskalainen vai saksalainen väkevämpi, — sellaiset lapsellisuudet jääkööt koulupoikien asiaksi!"
Kuninkaan käskystä astui heti senjälkeen sisään kaksi jäntevää ja leveäharteista nuorta miestä, yllään lyhyet, friisiläiset asetakit ja kädessä pitkät keihäät, joiden avulla he olivat tottuneet hyppäämään soiden ja ojien yli. Se keveys ja taitavuus, millä friisiläiset osasivat käyttää keihästään, oli jo vanhoista ajoista asti ollut tunnettu.
Paitsi tätä asetta kantoi veli Gamling selässään raskasta nuijaa, ja puoleksi kaljun pään peitti karvainen pukinnahasta tehty sotalakki; tämä, sekä pitkä, musta parta tekivät hänet hyvin hurjan näköiseksi. Sven Väkevä oli saanut nimensä tunnetusta painimistaidostaan; senvuoksi hänen maanmiehensä pitivätkin häntä suuressa arvossa, eikä kukaan muu ollut hänen vertaisensa voimienmittelyssä kuin veli Gamling, joka siinäkin oli häntä etevämpi. He olivat langoksia ja hyviä ystäviä. Friisiläisten rajalla olevista isoista karjataloistaan he tavallisesti kiertelivät ratsain maita, harjoittaen tuottavaa hevoskauppaa juutilaisten ja saksalaisten naapuriensa kanssa. He eivät halveksineet tätä esi-isiensä elinkeinoa, jonka kautta he sodan aikana kykenivät asestamaan melkoisen määrän ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas ei välittänytkään heidän raa'asta, epäritarillisesta olennostaan, vaan empimättä antoi heille herrainkilven ja täyden äänestysoikeuden herrainpäivillä. Viimeisessä sodassa keisaria vastaan he olivat taistelleet niin erinomaisen rohkeasti, että olivat ansainneet ritarilyönnin. Mutta pukuaan ja käytöstään he eivät olleet siltä muuttaneet, ja astuessaan nyt kuninkaan eteen he tervehtivät häntä kömpelösti ja avosydämisesti: "Mitä kuuluu, herra kuningas!"
"Luuletteko voivanne keikauttaa nurin kaksi keisarin väkevintä ritaria?" kysyi Valdemar.
"Vaikka kaksi yhtä aikaa, herra kuningas!" tokaisi Sven Väkevä välinpitämättömän rauhallisesti, ja katsellessaan kuningasta rehellisesti ja hyvänsuovasti hymyillen hän hieroskeli käsivarttaan. "Totta toisenkerran, sen kyllä teemme; minä nutistin kerran kolme yhdellä haavaa, — mutta eipä heistä ollutkaan paljon mihinkään!" lisäsi hän suopeasti.